tiistai 12. huhtikuuta 2011

Kepukat pois ja piiput piiloon

Kävin Berliinissä. Matka oli tervetullut, sillä sitä edeltävänä 6 kuukautena minulla on ollut kokonaista kaksi vapaata viikonloppua. Loma oli siis tarpeen, ja sellaisen myös sain. Olen myös sitä mieltä, että asioihin saa perspektiiviä kun niitä katselee tietyn välimatkan päästä, joten on myös hyvin terveellistä käydä aika ajoin tämän pohjoisen lintukotomme ulkopuolella.

Persukohkaamisen ja muun vaalijankutuksen keskellä teki oikein hyvää katsoa miten maailmalla pärjätään, vaikka Suomen ulkopuolella onkin ihan perkeleen paljon ulkomaalaisia. Eri metkaa oli havaita, että vaikka saman vartin sisään saattoi kuulla venäjää, turkkia, espanjaa, italiaa, mandariinikiinaa sekä saksaa, silmiinpistävimmät merkit maahanmuuton vaikutuksista löytyivät etnisten ravintoloiden ruokalistoilta.


Berliini on kohtuullisen iso kaupunki noin 3,4 miljoonan ihmisen asukasluvullaan. Lähialueilla asuu vielä pari miljoonaa lisää, joten kaupungissa on saman verran asukkeja kuin Suomessa yhteensä. Äkkiä voisi kuvitella, että tuollaisen porukan pistäminen yhteen pinoon asustelemaan aiheuttaisi väistämättä näkyviä ongelmia ja suurta holhoamisen tarvetta. Ei tuntunut aiheuttavan.

Entisen DDR:n puolella Mittessä liikkuessaan törmää jokaisen metropysäkin luona muutamaan eri etniseen ravintolaan, bratwurstikojuun ja kioskiin. Kaikista näistä saa viinaa - kyllä, siis VIINAA - kellon ympäri tai ainakin niin kauan kuin puljuja auki pidetään. Kebabin saa parilla eurolla, ja palanpainikkeeksi voi ottaa euron hintaisen oluen ihan itse, ilman viranomaisvalvontaa, kylmäkaapista mukaan ja painella kadulle syömään ja juomaan maksamiaan tuotteita. Syyllinen olo häviää pian kun tajuaa, että hei, ei se täällä ihan aikuisten oikeasti ole rikollista, eikä se kiinnosta ketään, toisin kuin Suomessa, jossa alkoholiin suhtaudutaan samalla rasvaisella kiihkolla kuin naisten alusvaatteisiin tietyissä uskovaislahkoissa - kiinnostaa ihan liikaa, mutta hävettää.


Suomalainen sosiaalitäti tai kukkahattusetä ei varmasti hyväksyisi moista, mutta viikon oleskelun aikana miljoonakaupungissa ei näkynyt yhtään väkivallantekoa, agressiivisessa humalassa heiluvaa sekoa, tai edes varsinaisia puliukkoja paria rajatapausta lukuunottamatta. Ihmiset tuntuivat ihan itse, ilman erillistä valvontaa tai sakkorangaistusta hallitsevan juomisensa (voi hyvä vittu, mikä termi) ihan omatoimisesti. He joivat olutta ja viiniä, polttivat kapakassa sisällä tupakkaa, keskustelivat keskenään ja heillä tuntui olevan hauskaa.

Tämä on tietysti se viimeinen synti, sillä pitäähän meillä kotimaassa olla paitsi virkavalta, alkoholiongelma ja sen mukanaan tuoma syyllisyys, myös mahdollisimman vaisu ja alistunut sekä hiljaisen melankolinen juopposlaavilainen masennustila ympäri vuorokauden. Mitähän muutkin meistä ajattelevat, hyvänen aika sentään. DDR-museossa käydessäni näin pari maanmiestä. Perheen lapset pyörivät AD-FullHD:n kourissa jaloissa, ja hysteeriset vanhemmat kielsivät kaiken elämään viittavan maanisella innolla. "Älä koske mihinkään". "Varo portaissa". "Ole hiljaa". Museon opasteissa mainittiin erikseen, että kaikkeen näytteillä olevaan saa ja on tarkoitus koskea - näyttely oli siis intertaktiivinen, mikäli kulttuurikohtainen syyllisyys ja yleinen idiotismi ei sitä kävijöiltä estänyt.



Oli hauska reissu. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan. Viikko meni nopeasti ihmetellessä suuren kaupungin erikoisuuksia; vallattuja taloja, omatoimisia taidetaloja, ravintoloita ja baareja, rentoa ilmapiiriä ja toimivaa julkista liikennettä. Berliini on juuri sellainen kaupunki, kuin Helsinki haluaisi olla. Mutta ei auttanut, kävi kuin Junnu Vainion biisissäKuulla sain mä tuomion, mun määränpääni Suomi on.


Tegelin kentällä seurasin siistiä parijonoa, joka muodostui (noin 35 minuuttia ennen portin aukenemista) jurottavista, pönäköistä, viinan turvottamista suomalaisista, jotka pälyilivät epäluuloisena kentälle. Entä jos kone ei tulekaan? Entä jos me myöhästytään? Mitä jos joudutaan jäämään tänne ulkomaille? Alistuneet katseet pyyhkivät infotaulua kuin hiekkapaperi kesämökin seinää. Ei sanaakaan suomea, eikä vieläkään tietoja siitä, miksi portti ei ole jo auki. Kyllä Finnair varmaan osaisi tiedottaa tästä paremmin. Ja suomeksi.

Lopulta kone kuitenkin yleisen ihmetyksen vallitessa saapui kuin saapuikin portille, lähti ajoissa, nousi ilmaan, pääsi perille Suomeen, avautui, päästi lauman juntteja ryysimään ulko-ovelle kassit kädessä, hiostuttava talvitakki niskassa, odottelemaan rynnäkköä seuraavalle jonotuspisteelle - matkatavaroiden kuljetushihnalle -  joka käynnistyy vain ja ainoastaan siten, että seisotaan ärtyneenä tiiviissä sumpussa muiden idioottien kanssa linjan vierellä tuijottamassa intensiivisesti hihnan yläpuolella möllöttävää monitoria. Kun sitten saadaan laukut, ryysitään pakkaseen odottelemaan bussia, ettei vain myöhästytä, koska yhdeltä yöllä suuressa kaupungissa on varmasti pirunmoinen ruuhka. Muodostetaan parijono ja jutellaan säästä.


Kävinpä siinä bussia odotellessani tilaamassa pari fetajuustopiirakkaa ja tuopit olutta. Minulle ei voitu myydä. Hanaa ei voitu aukaista, koska auki olevalla ravintolalla, paikassa jossa on töissä enemmän turvamiehiä kuin suomen kaikilla rockfestareilla yhteensä, ei ollut anniskeluoikeuksia tähän kellonaikaan. Kiitin lämpimästi ja ruttasin piirakat takaisin lämpiöön. Tunsin suurta huojennusta ja ylitsevuoravaa kiitollisuutta. Kyllä minusta nyt taas pidettiin huolta. En ole onneksi kuitenkaan ainoa. Huolenpito on kokonaisvaltaista.


Meillä suomessa sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira ohjeistaa, miten tupakat pitää piilottaa, ja samalla virkavalta eli poliisi, jolla ei ole tähdellisempääkään tekemistä, tekee valvontaiskuja  busseihin ja takavarikoi kaljaa alaikäisiltä.


Nyt vittu oikeesti.



-Pastori-