Armolasta kajahtaa

Suomessa on ns. uskonnonvapaus. Se tarkoittaa, että kuka tahansa saa harjoittaa "hyvän tavan mukaisia" uskontoja keskenään tai porukalla ilman pelkoa lynkkaamisesta tahi inkvisiittorin peukaloruuveista. Myös maamme konservatiivisemmat uskonnolliset järjestöt ovat modernisoineet toimintaansa aikojen saatossa ja jättäneet ruuvaamisen vähemmälle.

"Hyvän tavan mukaisen" uskonnollisuuden käsite on hieman häilyvä, mutta esim. saatananpalvonta ja tähän rinnastettavat pahuudet jäävät mitä ilmeisimmin sen ulkopuolelle. Sen sijaan esim. ihmisten eriarvoistaminen, ksenofobia, misogynia, homofobia, kärsimyksen ihannointi ja muut valoisat -ismit nauttivat valtauskonnon puitteissa lain ja yliluonnollisten voimien antamaa suojaa. 


Pistetään pataan vielä ripaus politiikkaa ja sekoitetaan, niin saadaan hämmentävä soppa aikaiseksi.




Parhaat itkunaurut aikoihin politiikan kentällä saatiin kun kirkkoherra Heikki Linnavirta antoi blogissaan 23.5.2012 täyslaidallisen kaikille saatanan riivaamille kulttuurikerman edustajille ja vihreille kannabiksenpolttajille. Törähdys oli kapeakatseisuudessaan häkellyttävä suoritus, mutta varteenotettavaa J-voimaa löytyy kuitenkin vielä paljon kirkkoherraa korkeammilta palleilta, aina ministeriöstä asti.



Sisäministeri Päivi Räsänen on siinä mielessä varteenotettava poliitikko, että hän saa valtuutuksensa paitsi kansalta (huikeat 6 edustajaa eduskunnassa) myös itse Jumalalta, jonka tahdon välikappale hän uskonveljineen ja sisarineen on. Tällaista kotikenttäetua on harvemmalla politiikan ammattilaisella. 

Jumalan tahto on melko vahva poliittinen lyömä-ase asiassa kuin asiassa. Jos joku on eri mieltä kuin uskovainen, on asiasta reklamointi korkeamman voiman suuntaan jokseenkin työlästä. Toiseen suuntaan ongelmaa ei ole - uskova saa tiedon oikeasta ja väärästä suoraan yläkerrasta, eikä millään rationaalisella (lue : maallisella) argumentoinnilla ole minkäänlaista vaikutusta. Vastaväite pysähtyy oikeamielisyyden kilpeen ja tippuu maahan kuin kuoliaaksi kivitetty vääräuskoinen sapattina.


Hyvään illanistujaistapaan kuuluu, ettei kännissä puhuta uskontoa eikä politiikkaa. Ei-niin-kamalan-hyvätapainen Räsänen on viime aikoina käsitellyt sekä kännäämisen, uskonnon että politiikan ja puuttunut siinä sivussa kuolemanvakaviin aiheisiin kuten ravintoloiden aukioloon ja eutanasiaan.


Räsänen näkee ihmisen jonkinlaisena valaistuneena, jumalallisen voiman täyttämänä olentona, joka on erillään muusta elämästä maapallolla. Näin ollen ihmisen kärsimys on jonkin korkeamman voiman tahto, kun taas esim. eläinten kärsimykset voidaan huoletta lopettaa tappamalla. Armoa ei saa siis ihminen toiselle antaa, vaan se on ison J:n heiniä.

Ihmisen tulee sen sijaan selvitä kivuistaan ja kärsimyksistään (vaikkapa syöpähoitojen terminaalivaiheessa) omin ja lääketieteen voimin - jos ei muuten niin vetämällä niin paljon roinaa suoneen, että makaa tiedottomassa tilassa kuolemaansa saakka. Mömmöissä taju kankaalla kuoleminen on siis ihmisarvoista, eutanasia ei. Loogista, eikö totta.

Komppikitaristiksi höpötyksilleen Päivi on saanut toisen uskonnolla päänsä sekoittaneen poliitikon, Timo Soinin. Vekkuliin tyyliinsä Timppa rinnastaa omatahtoisen elämän lopettamisen vammaisten ja eläkeläisten 1940-lukulaiseen joukkotuhontaan. Luulisi natsikortin heiluttelusta tuohtuneen persun ymmärtävän eron, mutta ei. Soinin mielestä vihreän liikkeeen telotuspartiot odottavat verenhimoisina joukkoina lakimuutosta, joka sallii "luvallisen tappamisen". Siinäpä tyylinäyte typerille median edustajille, jotka aina vääristelevät tosiasioita.


Kyseiset uskon puusilmät unohtavat ääliöretoriikassaan yhden oleellisen asian - ihmisen vapaan tahdon.

Jos ihminen itse ei halua jatkaa kärsimistä, ei aistihavaintojen ulkopuolella olevan kiistanalaisen entiteetin tulkinnanvaraisen tahdon pitäisi olla kovinkaan pätevä argumentti tarpeettoman kärsimyksen jatkamiselle. Vielä vähemmän vaakakupissa painaa asiaan liittymättömän itserakkaan ventovieraan ihmisen mielipide.


Palataanpa vielä uskonnonvapauteen.

Ameriikassa, demokratian ja uskonnonvapauden mallimaassa, vaikuttaa eräs mielenkiintoinen uskonlahko, joka palvoo jumalolentoa nimeltään Lentävä Spagettihirviö (The Flying Spaghetti Monster). "Pastafarit"  ovat rekisteröineet uskonlahkon kaikkien jenkkilakien ja asetusten mukaisesti, ja Flying Spaghetti Monsterism on siten hyväksytty viralliseksi uskonnoksi. Ja miksei olisi - onhan lentävästä spagettihirviöstä yhtä paljon kiistattomia todisteita kuin muistakin jumaluuksista. Lahkon erään itävaltalaisen edustajan ajokortissa on jopa kuva, jossa mies poseeraa ylösalaisin oleva pastakulho päässään - virallisessa kuvassa kun saa esiintyä lain mukaan uskonnollinen päähine (yleensä esim. turbaani tms.) päässä.


Mitäs luulisitte syöpään kuolevan sanovan, jos pastakulhon päähänsä kiskonut mielipuoli manifestoituisi kuolinvuoteen ääreen, nappaisi morfiinipiikin hoitajan kädestä ja ryhtyisi sönkkäämään, että kärsimys on spagettihirviön tahto, eikä ihminen saa puuttua asioiden pyhään järjestykseen?


Niinpä.



-Pastori-

Tolkun miehet

Toukokuun alussa saimme lukea ilouutisia lehdistöltä: Guggenheim-hanke kaatui. Tätä voidaan pitää jonkinlaisena järjen riemuvoittona, logiikan niskalenkkinä ulkokultaisesta idiotismista (kielikuvasta huolimatta Jyrki Kataisella ei tiettävästi ollut asian kanssa mitään tekemistä).

Itse en vastusta kulttuuria sinänsä, päin vastoin. Olen jonkinlainen "taiteilija" itsekin, soittajanrenttu ja kiinnostunut muustakin kuin keskikaljasta ja jääkiekosta (hyviä toki nekin). En vain ymmärrä, miksi todellisuudesta vieraantuneiden elitistien pitäisi saada maksattaa suuruudenhullut fantasiansa muiden ihmisten rahoilla. Toinen mikä asiassa ihmetyttää on se, että nämä samat puupäät ovat niin pohjattoman typeriä, että Guggen tapauksessa jo pelkästään suuruudesta haaveiluun on onnistuttu jo hassaamaan miljoonia euroja.

Mikä vaivaa? Miksi yhteisistä asioista päättää joukko ihmisiä, joilla ei ole todellisuudentajua, suhteellisuudentajua, alkeellisintakaan matemaattista ajattelukykyä tai minkäänlaista taloudellista ymmärrystä hankkeista, joihin kaikilta muilta kerättyjä pakkomaksuja holtittomasti käytetään?

On hienoa, että media kaikista puutteistaan huolimatta jaksaa tonkia puku-ukkojen kabinetteja ja muita vallan tunkioita, joissa päätöksiä tehdään. Skandaalit myyvät lehtiä ja uutismateriaalista ei varsinaisesti ole ollut viime aikoina pulaa. Surullista sen sijaan on se, miten nämä suurmiehet reagoivat jäädessään kiinni housut nilkoissa - reaktiot ovat yleenä vähättely, selittely, tietämättömyys, muistamattomuus ja agressio. Koska viimeksi joku käpälälautaan asetettu poliitikko tai höpövaltuutettu on lausunut sanat: "Anteeksi, minä mokasin"?

Oli kyse sitten verorahojen väärinkäytöstä tai tavan pulliaisten rahastamisesta, pukuäijien käyttämät metodit ovat samanlaisia. Tehdään päätös, kustaan korkealta linssiin niin paljon kuin vaan ikinä kehdataan (se on muuten melko paljon) ja katsotaan josko homma menisi läpi sellaisenaan. Jos ei mene, soraäänet pyritään vaimentamaan julkisella naureskelulla sekä väärinajattelijoiden sivistystason, tietämyksen ja järjenjuoksun vähättelyllä (ns. "me ei leikitä teidän kanssa, kun ootte niin tyhmiä"- lähestymistapa).

Guggenheimissa viitattiin kansalliseen häpeäntunteeseen, "metsäsuomalaisuuteen". Ilman vapahdusta tuovaa ulkomaista kulttuuria Suomi tulee näivettymään suopotkupallon ja eukonkannon kaltaisten asioiden ääreen. 


Lätkän MM-kisoissa taas ollaan närkästyneitä tavan tallaajien typeryydestä, kun he eivät ymmärrä että "kasvava kulurakenne" vaatii lipun hintojen nostoa. On se perkele, kun eivät ymmärrä kunnon rahastuksen olevan meidän mielestämme paitsi hyvää ja oikein, myös tuikitarpeellista. Yleisöhän onkin toisaalta vaan tiellä, kun eivät mokomat ymmärrä niitä hienouksia mitä jäällä tapahtuu vaan möykkäävät joku ihme smurffihattu päässä ja juovat kaljaa. Voisikohan oudosta pukeutumisesta pyytää lisämaksua?



Oopperan Kummola kumppaneineen ei välttämättä ymmärrä, että myös juntit metsäsuomalaiset osaavat laskea. Siitä syystä kasvaa kulurakenteen lisäksi myös v-käyrä ja tyhjien paikkojen määrä katsomossa.  



Jotain on pielessä, kun lätkän alkuerien liput maksavat 150 euroa, kun samaan aikaan oopperaan pääsee halvimmillaan reilusti alle kahdellakympillä. Toisaalta Kalen mielestä lätkä on niin hienoa korkeakulttuuria, että edes kulttuuriministerin kommenteille hintafarssista ei tarvitse korvaansa lotkauttaa. 

Kyllä setämiehet osaavat hoitaa hommat ihan keskenäänkin. Ei tartte auttaa, paitsi rahallisesti.





-Pastori-

Musamaailman pohdiskelua part V

Musiikki- ja tähtiohjelmaformaatteja on nykyään melkoinen pinkka valittavaksi. On Idolsia, Talenttia, Voicea of Finlandia (VoF), Uuden Musiikin Kilpailua (UMK) ja niin edelleen (Jne). Näiden tosi-on-tv-formaattien lisäksi löytyy kevyeltä puolelta myös vaikkapa tangomarkkinoita ja tusina erilaisia karaoketähtikilpailuja niille, jotka haluavat urautua humppaavan kansan parissa. Bändeille on niinikään omat sarjansa, on iskelmäorkesterikilpailua, viihdyttäjäorkesterikilpailua, rockin sm:ää ja lukematon liuta pienempiä kilikolikisoja joihin ryhmäsoiton ystävät ja taitajat voivat ottaa osaa.

Kisailua on siis pohjola väärällään, mutta kannattaako tälläisiin kisoihin sitten osallistua?


Ei voida väittää, etteikö esim. tuore Idols-voittaja Diandra Flores osaisi laulaa. Ääntähän neidolta löytyy vaikka muille jakaa - pari esitystä jotka ehdin ohjelman tuijotteluun käytetyn rajallisen ajan puitteissa nähdä nostattivat niskavillat pystyyn (tämä siis vain ja ainoastaa positiivisella tavalla ajateltuna). On hämmästyttävää miten joku voi olla vasta 17-vuotias ja kuinka ääni voi nuoresta iästään huolimatta kuulostaa maailmanluokan tähtinä tunnettujen kokeneiden laulajien kaltaistelta.

Idols-tähteydestä kirjoitetaan lehdissä kuitenkin oudolla tavalla. Tuomaristossa esim. Laura Voutilainen oli maininnut kuinka voittaja oli "voittanut ujoutensa ja kasvanut artistiksi" ohjelman aikana. Lausunto sopi kuin nyrkki silmään nykyiseen kertakäyttökulttuuriin, jossa kaikki pitää saada nyt ja heti ja siitä pitää kirjoittaa päivitys tvitteriin ja feisspuukkiin. Formaatti varmasti opettaa pakostakin esiintymistä, mutta on ehkä hivenen liioiteltua esittää Idolsviikot / kuukaudet kouluna, joka kasvattaa valmiita artisteja. Myöhemmin Laura "kaula-aukko" Voutilainen oli kuitenkin puhunut asiasta järkevämmin, mainiten että julkisuusrumban keskellä oman itsensä aitona säilyttäminen on vaikeinta. Hän tietänee mistä puhuu.

Itsenäisyys ja omaperäisyys ei silti välttämättä ole hyve.

Idoleiksi halutaan nuoria ihmisiä, joista voidaan muokata tuotteita, joita voidaan myydä toisille (nuorille) ihmisille. Ymmärtäähän sen, money talks ja niin edelleen, niin levybisneksessäkin, joka on menestyksekkäästi tuonut julki ruikutuskampanjaansa jo vuosia (levyt eivät kuulemma enää myy). Bisnes keksii jatkuvasti uusia keinoja rahastaa, aina artistitehtailusta ja fanituotteista ideoihin, jossa levy-yhtiö saisi provikkaa artistien keikkatuloista. Tässä koneistossa on lopulta 17-vuotias tähdenalku melko yksin ja setämiesten vietävänä. Voitto on "once in a lifetime"-tilaisuus. Ota tai jätä. Nyt ei oikein voida maksaa, mutta tehdään diili niin kyllä se tästä vielä paranee. Tiettävästi kulisseissa häärätään myös mitä kummallisimpia sopimuksia, jotka sitovat tähtikokelasta voimakkaasti levaripomojen sanelemiin sopimuksiin. Kun nimi on alla, ei artistilla käytännössä ole enää mitään sanottavaa siihen, mihin suuntaan tämän ns. uraa aletaan kehittää.


Suomi on iso maa, jossa on lopulta melko vähän keikkapaikkoja ja yleisöä. Menestys ei ole takuuvarma asia, vaikka voittaisikin kilpailun (esim. Ilkka Jääskeläinen käytännössä katosi kartalta Idols-vuotensa jälkeen). Moniko muistaa ilman Googlea ja Wikipediaa ulkoa esim. 10 viimeisintä tangomarkkinoiden voittajaa? Entä vastaavan pinkan karaokestaroja? Mitkä olivat SMORK-bändikilpailun voittajat vuosina 2002-2012? Montako kertaa kisa järjestettiin? Tietääkö kukaan joka ei ole kyntänyt humppapeltoja ammatikseen edes mitä mokoma lyhenne tarkoittaa?

Erilaisia ilmaisia keikkoja tähtikilpailuita järjestetään joka niemennotkossa, mutta kovinkaan moni niistä ei ole takuuvarma julkisuuden ja leivän lähde.


Sama epävarmuus koskee siis tosi-tv:n lisäksi muitakin formaatteja, erityisesti bändikilpailujen keskuudessa. Kilpailu voi olla hyvä tapa saada naama/nimi julkisuuteen, mutta rahallisia jackpotteja on turha odottaa - työ on sitä samaa mitä se aina on - pakataan nippu helvetin painavia laatikoita auton perään, pistetään dieseli jyrisemään ja lämpöä koppiin, ja ajetaan perähikiän seuraintalolle läpi pimeän ja räntäisen suomen vetämään keikka 50:lle paikalle saapuneelle, koska pippaloiden järjestäjä ei ole muistanut laittaa mainosta paikallislehteen. "Eilen oli Trio Forrester keikalla, ja oli tosi kivasti porukkaa, nyt taitaa tulla vähän hiljainen ilta". Joskus kuulopuheiden mukaan Jani Wickholmkin oli esiintynyt suuressa tanssisalissa parillekymmenelle kuulijalle. Tälläisen yleisömeren edessä esiintyminen vaatii rautaista ammattitaitoa - v-käyrän mahdollinen nousu ei saa näkyä, vaan niille parille tusinalle on annettava se, mitä he ovat tulleet lipunhinnallaan katsomaan.


Tähtiesiintyjiä väheksymättä (solistiahan ihmiset tulevat tuijottamaan ja kuuntelemaan) voidaan todeta, että  varsinkin bändit jäävät suurelle yleisölle tuntemattomiksi. Agentsin Esa Pulliainen saatetaan tietää nimeltä, mutta kuinka moni tuntee nimeltä Idols-kisan tähtikokelaiden taustalla toimivan bändin kaikki jäsenet? Ei kukaan. Irti siitä Googlesta.

Suurin osa muusikoista on miehiä ja naisia, jotka elävät kiertolaisen elämää nuhaisissa keikkabusseissa matkalla kohti seuraavaa nuhaista soittokohdetta. Suurin osa keikoista ja keikkapaikoista on "vessanrenkaan" eli kehäkolmosen ulkopuolella, ja moni legendaarinen takahuone mikrokalakeittoineen ja peltisine pukukaappeineen on aika perkeleen kaukana siitä glamourista, jota tv:ssä nähtävien lasestrobojen välke ja kauniit iltapuvut edustavat.


Kisaajat ja artisteiksi haluavat olettavat, että jossain on kultainen portti, josta käymisen jälkeen tuo mystinen ura aukenee ja artistina oleminen alkaa. Fakta on kuitenkin se, että aniharva pääsee ravintoketjun yläpäähän nauttimaan niistä yritysjohtajan palkkatuloista ja sanelemaan levysedille minkälaista levyä seuraavaksi ryhdytään äänittelemään.

Tilanne on siis ihan sama kuin muussakin työelämässä - kaukana taivaanrannassa välkkyy (monelle lopulta täysin fiktiivinen) onnela, johon pääsemiseksi pitää kestää "vähän aikaa" niitä huonompia palkkoja ja työoloja. Sen aikaa pomo tai levysetä pitää vähän kättä reidellä ja vetää kaikki rumban pyörittämisestä tulevat hillot valtaosin omiin ja kavereittensa liiveihin. Alalla on siis ns. myyjän markkinat - musiikkibisnes kertoo tähteyttä janoaville pelisäännöt, ja punainen kortti heiluu heti, jos alkaa sooloilemaan ennen kuin on saavuttanut jonkinlaisen jalansijan tässä rehjuamisen ja jatkuvan taloudellisen epävarmuuden kiehtovassa maailmassa. Ilman hyviä ja hyvänä pysyviä suhteita homma loppuu kuin seinään.



Onnea, menestystä ja jaksamista kaikille teille, jotka jaksatte puurtaa soitto- ja lauluhommien parissa. Se on nimittäin yllättävän kovaa hommaa.



-Pastori-