Musamaailman pohdikelua part V

Jossain vaiheessa nuoruuttaan ihminen jaksaa olla oikeassa monesta asiasta. On mielipide kaikkeen, ja tämä on ainoa oikea mielipide. Esimerkiksi nyt vaikka musiikin suhteen. Jokainen on varmasti törmännyt hahmoihin joiden mielestä vaikkapa Hevi (ei se k-kaupan vihannesosasto) on ainoa, oikea, autuaaksitekevä musiikin laji ja kaikki muu on silkkaa paskaa.

Siinä vaiheessa tuntuu, että maailma on epäreilu paikka, koska se oma autotallibändi ei saa keikkoja vaikka soittaa (ainakin omasta mielestään) paljon parempaa musaa kuin joku iskelmätrinsessa joka ulisee radiossa sielusta ja kaipuun polttavasta tulesta (tosin tässä ontuen eteenpäin ornahtelevassa tyyppiesimerkissäkin saattaa olla ripaus liikaa toimivaa lyriikkaa, sark. huom.).


Oli miten oli, kaikilla on oma henkilökohtainen mielipiteensä siitä, mikä on hyvää musiikkia. Popmusiikki ei välttämättä ole mitään suurta taidetta, mutta jos se herättää tunteita, (puolesta tai vastaan) se toimii. Voisikin sanoa, että ainoastaan sellainen musiikki, joka on "ihan kivaa" on turhaa - esimerkkinä marketeissa ja hisseissä soiva plimplom-jatsi, joka unohtuu välittömästi kun se lakkaa kuulumasta. Tästäkin voidaan tietysti riidellä, mutta mutkat suoraksi laittaen asia lienee juuri näin.

Mikä sitten on "taidetta"? Monesti taiteeksi mielletään ns. korkeakulttuuri, musiikki, kuvataide, tanssi, yms. joka on saavuttanut jonkinlaista kansainvälistä tai ainakin kansallista tunnustusta omasta erinomaisuudestaan. Taideapurahoja jaetaan yleisesti ottaen vain ja ainoastaan "hyväksi" mielletylle, korkeakulttuuritaiteelle. Populaarimusiikin puurtajat pärjäilevät omillaan, jos pärjäävät. Kansantaiteelle ei juuri veroeuroja kilise.

Henkka & kulkurit - orkesterin levyttämänä aikanaan väsäämäni kappale "Samaa kuuta katsellaan" on nyt keikkunut Radio Sunin soitetuimpien kappaleiden top 20 -listalla jo 8 viikon ajan. Olenko minä nyt biisin tekijänä enemmän "taiteilija" kuin ennen tätä pienimuotoista menestystä? Tuskinpa.

 
Jos mietitään esim, HIM- tai Nightwish-yhtyeiden menestystä, voidaan perustellusti sanoa, että kyseiset bändit ovat merkittävän tunnettuja myös kansainvälisesti. Tästä huolimatta en usko, että mikään taidetoimikunta on ensisijaisesti syytämässä verorahoja His Infernal Majestyn kiertueiden taloudelliseen tukemiseen, enkä oikein usko siihenkään, että he pitävät bändin musiikkia Taiteena.


Muusikot (ja tietysti monet muutkin taiteilijat) toimivat käytännössä yrittäjäriskillä. Palkan määrä on hyvin vaihteleva ja se maksetaan miten sattuu. Tehdyt päivät ovat ympäripyöreitä, korvaukset tehtyyn työmäärään ja reissuelämän kustannuksiin nähden ovat surkeita. Sairaslomia ei voi pitää ellei ole sairaalan letkuissa kiinni, ilta- ja viikonloppulisiä ei käytännössä tunneta lainkaan.

Näistä lähtökohdasta käsin yritetään tehdä tehdä omaa taidetta, säveltää, sovittaa, sanoittaa, levyttää, myydä ja painaa omaa tuotetta, levyllistä musiikkia, jonka lopullinen hinta ostajalle on noin 10 euroa per käty. Käytännössä jakelukanava, ellei musiikin tekijä ole levy-yhtiön ja sen jakeluketjun siipien suojassa, on tukossa jokaiseen kaupalliseen toimijaan, poislukien bändin omat keikat joilla levyjä voi tyrkyttää suoraan kuluttajille.
Ilman isompien apuja keikkojen saaminenkin on vähän niin ja näin.

Tarja Cronberg oli taannoin otsikoissa, kun hän esitti pohdintoja taidealan ihmisten hankalasta asemasta tässä maassa. Perusajatus oli, että kulttuuria pitäisi tukea enemmän - eli käytännössä kulttuurialan ihmisille pitäisi saada lisää rahaa eri apurahojen muodossa. Asiasta heräsi tietenkin keskustelupalstoilla helvetillinen julkinen haloo - ja perusargumenttina asian vastustukselle oli - kuinkas muutenkaan - rahalliset arvot. Kanuunat ladattiin julkisessa keskusteluissa perinteisillä ammuksilla - korkeakulttuuri vastaan perustoiminnot kuten vaikkapa vanhustenhuolto.

Ihmiset mieltävät sanan "kulttuuri" tarkoittavan samaa kuin eliittikulttuuri. Siis "korkeakulttuurinen" taide, kuten vaikkapa baletti, kansallisooppera ja erilaiset sinfoniaorkesterit. Kun tähän vielä yhdistetään yleinen luottamuksen puute ministerien ja muun herrasväen toilailuihin, alkaa kansanmies olla hyvin skeptinen, kun arvelee esityksen tarkoittavan että hänen veropussistaan pitäisi kustantaa lisää huvituksia niille, joilla on jo ennestään kaikkea, tietenkin köyhien ja sorsittujen kustannuksella.


Nettien keskustelupalstat, nuo kansallisen pahoinvoinnin hyvinhoidetut tunkiot, pullistelivat paheksuntaa, kun taiteilijoille esitetään lisää rahaa. Yleinen vallitseva mielipide oli se, että jos taide on paskaa, se ei myy. Rautalangasta väännettynä : Taiteen onnistumisen mittari on suoraan verrannollinen siihen määrään valuuttaa, mitä se tekijöilleen, levittäjilleen ja esittäjilleen tuottaa. Tämä lähtökohta johtaa hieman erikoislaatuiseen tilanteeseen, sillä se tarkoittaa mm. että :

Esim. kansallisooppera ei ole taidetta, koska se pyörii jatkuvasti kymmenien miljoonien avustusten varassa. Sibeliuksen musiikki ei ole taidetta, koska rahassa mitattuna Anneli Mattila myy paljon paremmin kuin edesmennyt kansallissäveltäjä. Eino Leinon runot ovat huonoja, koska Jari Tervon tuotokset myyvät paljon paremmin, ja niin edelleen. Mistä lähtien taiteen arvon ylin mittari on ollut juuri raha?

Edelleen ajatusketjussa eteenpäin; mahtaisiko esim. nuorisojunnujen lätkäjoukkue saada toimintansa niin kannattavaksi, että sillä olisi varaa rakentaa oma jäähalli? Tulisiko kansallisoopperan rahoittaa itsensä vapaan markkinatalouden ehdoilla ja pyytää lipusta 300 rämpylää per katsoja?

Rahallisessa tukemisessa on muitakin ongelmia, kuin se, että rahaa jaetaan vain harvoille ja valituille.

Taiteen kaupallisuudessa närästystä herättää myös se, että artistit menettävät "uskottavuuttaan" kun heidän osakseen koituu suuri kaupallinen menestys. Riistoräppääjästäkin laulava herra Paleface on tehnyt suomeksi loistavan levyllisen kantaaottavaa musiikkia, jossa pureudutaan kipeästi niihin asioihin, mitkä tässä maassa ovat perseellään. Mies ottaa kantaa ylivelkaantumiseen, syrjäytymiseen, yhteiskunnan eriarvoistumiseen ja mielenterveysongelmiin vahvasti "vasemmalle kallellaan" olevasta näkökulmasta.

Toisaalta mies on itse mukana bisneksessä, joka hyödyntää kuulijoitaan kaupallisesti. Erilaisia nuorisokledjuja ja muuta fanikrääsää myydään isolla rahalla juuri niille nuorille, ("pissiksillä luottokortit" kappaleessa Helsinki Shangri-La) jotka ovat laulun tekstien aiheena ja päähänpotkittuina.

Ollaan vaikeassa tilanteessa. Jotta taide olisi "hyvää", sen pitäisi myydä, mutta jotta olisit uskottava, sinun pitäisi olla köyhä sivustakatsoja. Jäämme odottelemaan mielenkiinnolla, alkaako valtio jakaa taideapurahoja artisteille, jotka avoimesti kritisoivat koko järjestelmän toimintaa - vai mennäänkö taiteen tukemisessa perinteisiä, turvallisia latuja ja ajetaan Wagnerin ja Rachmaninovin jälkeen taksilla kulttuurikutsuille syömään hanhenrintaa.



-Pastori-