Tolkun miehet

Toukokuun alussa saimme lukea ilouutisia lehdistöltä: Guggenheim-hanke kaatui. Tätä voidaan pitää jonkinlaisena järjen riemuvoittona, logiikan niskalenkkinä ulkokultaisesta idiotismista (kielikuvasta huolimatta Jyrki Kataisella ei tiettävästi ollut asian kanssa mitään tekemistä).

Itse en vastusta kulttuuria sinänsä, päin vastoin. Olen jonkinlainen "taiteilija" itsekin, soittajanrenttu ja kiinnostunut muustakin kuin keskikaljasta ja jääkiekosta (hyviä toki nekin). En vain ymmärrä, miksi todellisuudesta vieraantuneiden elitistien pitäisi saada maksattaa suuruudenhullut fantasiansa muiden ihmisten rahoilla. Toinen mikä asiassa ihmetyttää on se, että nämä samat puupäät ovat niin pohjattoman typeriä, että Guggen tapauksessa jo pelkästään suuruudesta haaveiluun on onnistuttu jo hassaamaan miljoonia euroja.

Mikä vaivaa? Miksi yhteisistä asioista päättää joukko ihmisiä, joilla ei ole todellisuudentajua, suhteellisuudentajua, alkeellisintakaan matemaattista ajattelukykyä tai minkäänlaista taloudellista ymmärrystä hankkeista, joihin kaikilta muilta kerättyjä pakkomaksuja holtittomasti käytetään?

On hienoa, että media kaikista puutteistaan huolimatta jaksaa tonkia puku-ukkojen kabinetteja ja muita vallan tunkioita, joissa päätöksiä tehdään. Skandaalit myyvät lehtiä ja uutismateriaalista ei varsinaisesti ole ollut viime aikoina pulaa. Surullista sen sijaan on se, miten nämä suurmiehet reagoivat jäädessään kiinni housut nilkoissa - reaktiot ovat yleenä vähättely, selittely, tietämättömyys, muistamattomuus ja agressio. Koska viimeksi joku käpälälautaan asetettu poliitikko tai höpövaltuutettu on lausunut sanat: "Anteeksi, minä mokasin"?

Oli kyse sitten verorahojen väärinkäytöstä tai tavan pulliaisten rahastamisesta, pukuäijien käyttämät metodit ovat samanlaisia. Tehdään päätös, kustaan korkealta linssiin niin paljon kuin vaan ikinä kehdataan (se on muuten melko paljon) ja katsotaan josko homma menisi läpi sellaisenaan. Jos ei mene, soraäänet pyritään vaimentamaan julkisella naureskelulla sekä väärinajattelijoiden sivistystason, tietämyksen ja järjenjuoksun vähättelyllä (ns. "me ei leikitä teidän kanssa, kun ootte niin tyhmiä"- lähestymistapa).

Guggenheimissa viitattiin kansalliseen häpeäntunteeseen, "metsäsuomalaisuuteen". Ilman vapahdusta tuovaa ulkomaista kulttuuria Suomi tulee näivettymään suopotkupallon ja eukonkannon kaltaisten asioiden ääreen. 


Lätkän MM-kisoissa taas ollaan närkästyneitä tavan tallaajien typeryydestä, kun he eivät ymmärrä että "kasvava kulurakenne" vaatii lipun hintojen nostoa. On se perkele, kun eivät ymmärrä kunnon rahastuksen olevan meidän mielestämme paitsi hyvää ja oikein, myös tuikitarpeellista. Yleisöhän onkin toisaalta vaan tiellä, kun eivät mokomat ymmärrä niitä hienouksia mitä jäällä tapahtuu vaan möykkäävät joku ihme smurffihattu päässä ja juovat kaljaa. Voisikohan oudosta pukeutumisesta pyytää lisämaksua?



Oopperan Kummola kumppaneineen ei välttämättä ymmärrä, että myös juntit metsäsuomalaiset osaavat laskea. Siitä syystä kasvaa kulurakenteen lisäksi myös v-käyrä ja tyhjien paikkojen määrä katsomossa.  



Jotain on pielessä, kun lätkän alkuerien liput maksavat 150 euroa, kun samaan aikaan oopperaan pääsee halvimmillaan reilusti alle kahdellakympillä. Toisaalta Kalen mielestä lätkä on niin hienoa korkeakulttuuria, että edes kulttuuriministerin kommenteille hintafarssista ei tarvitse korvaansa lotkauttaa. 

Kyllä setämiehet osaavat hoitaa hommat ihan keskenäänkin. Ei tartte auttaa, paitsi rahallisesti.





-Pastori-

Musamaailman pohdiskelua part V

Musiikki- ja tähtiohjelmaformaatteja on nykyään melkoinen pinkka valittavaksi. On Idolsia, Talenttia, Voicea of Finlandia (VoF), Uuden Musiikin Kilpailua (UMK) ja niin edelleen (Jne). Näiden tosi-on-tv-formaattien lisäksi löytyy kevyeltä puolelta myös vaikkapa tangomarkkinoita ja tusina erilaisia karaoketähtikilpailuja niille, jotka haluavat urautua humppaavan kansan parissa. Bändeille on niinikään omat sarjansa, on iskelmäorkesterikilpailua, viihdyttäjäorkesterikilpailua, rockin sm:ää ja lukematon liuta pienempiä kilikolikisoja joihin ryhmäsoiton ystävät ja taitajat voivat ottaa osaa.

Kisailua on siis pohjola väärällään, mutta kannattaako tälläisiin kisoihin sitten osallistua?


Ei voida väittää, etteikö esim. tuore Idols-voittaja Diandra Flores osaisi laulaa. Ääntähän neidolta löytyy vaikka muille jakaa - pari esitystä jotka ehdin ohjelman tuijotteluun käytetyn rajallisen ajan puitteissa nähdä nostattivat niskavillat pystyyn (tämä siis vain ja ainoastaa positiivisella tavalla ajateltuna). On hämmästyttävää miten joku voi olla vasta 17-vuotias ja kuinka ääni voi nuoresta iästään huolimatta kuulostaa maailmanluokan tähtinä tunnettujen kokeneiden laulajien kaltaistelta.

Idols-tähteydestä kirjoitetaan lehdissä kuitenkin oudolla tavalla. Tuomaristossa esim. Laura Voutilainen oli maininnut kuinka voittaja oli "voittanut ujoutensa ja kasvanut artistiksi" ohjelman aikana. Lausunto sopi kuin nyrkki silmään nykyiseen kertakäyttökulttuuriin, jossa kaikki pitää saada nyt ja heti ja siitä pitää kirjoittaa päivitys tvitteriin ja feisspuukkiin. Formaatti varmasti opettaa pakostakin esiintymistä, mutta on ehkä hivenen liioiteltua esittää Idolsviikot / kuukaudet kouluna, joka kasvattaa valmiita artisteja. Myöhemmin Laura "kaula-aukko" Voutilainen oli kuitenkin puhunut asiasta järkevämmin, mainiten että julkisuusrumban keskellä oman itsensä aitona säilyttäminen on vaikeinta. Hän tietänee mistä puhuu.

Itsenäisyys ja omaperäisyys ei silti välttämättä ole hyve.

Idoleiksi halutaan nuoria ihmisiä, joista voidaan muokata tuotteita, joita voidaan myydä toisille (nuorille) ihmisille. Ymmärtäähän sen, money talks ja niin edelleen, niin levybisneksessäkin, joka on menestyksekkäästi tuonut julki ruikutuskampanjaansa jo vuosia (levyt eivät kuulemma enää myy). Bisnes keksii jatkuvasti uusia keinoja rahastaa, aina artistitehtailusta ja fanituotteista ideoihin, jossa levy-yhtiö saisi provikkaa artistien keikkatuloista. Tässä koneistossa on lopulta 17-vuotias tähdenalku melko yksin ja setämiesten vietävänä. Voitto on "once in a lifetime"-tilaisuus. Ota tai jätä. Nyt ei oikein voida maksaa, mutta tehdään diili niin kyllä se tästä vielä paranee. Tiettävästi kulisseissa häärätään myös mitä kummallisimpia sopimuksia, jotka sitovat tähtikokelasta voimakkaasti levaripomojen sanelemiin sopimuksiin. Kun nimi on alla, ei artistilla käytännössä ole enää mitään sanottavaa siihen, mihin suuntaan tämän ns. uraa aletaan kehittää.


Suomi on iso maa, jossa on lopulta melko vähän keikkapaikkoja ja yleisöä. Menestys ei ole takuuvarma asia, vaikka voittaisikin kilpailun (esim. Ilkka Jääskeläinen käytännössä katosi kartalta Idols-vuotensa jälkeen). Moniko muistaa ilman Googlea ja Wikipediaa ulkoa esim. 10 viimeisintä tangomarkkinoiden voittajaa? Entä vastaavan pinkan karaokestaroja? Mitkä olivat SMORK-bändikilpailun voittajat vuosina 2002-2012? Montako kertaa kisa järjestettiin? Tietääkö kukaan joka ei ole kyntänyt humppapeltoja ammatikseen edes mitä mokoma lyhenne tarkoittaa?

Erilaisia ilmaisia keikkoja tähtikilpailuita järjestetään joka niemennotkossa, mutta kovinkaan moni niistä ei ole takuuvarma julkisuuden ja leivän lähde.


Sama epävarmuus koskee siis tosi-tv:n lisäksi muitakin formaatteja, erityisesti bändikilpailujen keskuudessa. Kilpailu voi olla hyvä tapa saada naama/nimi julkisuuteen, mutta rahallisia jackpotteja on turha odottaa - työ on sitä samaa mitä se aina on - pakataan nippu helvetin painavia laatikoita auton perään, pistetään dieseli jyrisemään ja lämpöä koppiin, ja ajetaan perähikiän seuraintalolle läpi pimeän ja räntäisen suomen vetämään keikka 50:lle paikalle saapuneelle, koska pippaloiden järjestäjä ei ole muistanut laittaa mainosta paikallislehteen. "Eilen oli Trio Forrester keikalla, ja oli tosi kivasti porukkaa, nyt taitaa tulla vähän hiljainen ilta". Joskus kuulopuheiden mukaan Jani Wickholmkin oli esiintynyt suuressa tanssisalissa parillekymmenelle kuulijalle. Tälläisen yleisömeren edessä esiintyminen vaatii rautaista ammattitaitoa - v-käyrän mahdollinen nousu ei saa näkyä, vaan niille parille tusinalle on annettava se, mitä he ovat tulleet lipunhinnallaan katsomaan.


Tähtiesiintyjiä väheksymättä (solistiahan ihmiset tulevat tuijottamaan ja kuuntelemaan) voidaan todeta, että  varsinkin bändit jäävät suurelle yleisölle tuntemattomiksi. Agentsin Esa Pulliainen saatetaan tietää nimeltä, mutta kuinka moni tuntee nimeltä Idols-kisan tähtikokelaiden taustalla toimivan bändin kaikki jäsenet? Ei kukaan. Irti siitä Googlesta.

Suurin osa muusikoista on miehiä ja naisia, jotka elävät kiertolaisen elämää nuhaisissa keikkabusseissa matkalla kohti seuraavaa nuhaista soittokohdetta. Suurin osa keikoista ja keikkapaikoista on "vessanrenkaan" eli kehäkolmosen ulkopuolella, ja moni legendaarinen takahuone mikrokalakeittoineen ja peltisine pukukaappeineen on aika perkeleen kaukana siitä glamourista, jota tv:ssä nähtävien lasestrobojen välke ja kauniit iltapuvut edustavat.


Kisaajat ja artisteiksi haluavat olettavat, että jossain on kultainen portti, josta käymisen jälkeen tuo mystinen ura aukenee ja artistina oleminen alkaa. Fakta on kuitenkin se, että aniharva pääsee ravintoketjun yläpäähän nauttimaan niistä yritysjohtajan palkkatuloista ja sanelemaan levysedille minkälaista levyä seuraavaksi ryhdytään äänittelemään.

Tilanne on siis ihan sama kuin muussakin työelämässä - kaukana taivaanrannassa välkkyy (monelle lopulta täysin fiktiivinen) onnela, johon pääsemiseksi pitää kestää "vähän aikaa" niitä huonompia palkkoja ja työoloja. Sen aikaa pomo tai levysetä pitää vähän kättä reidellä ja vetää kaikki rumban pyörittämisestä tulevat hillot valtaosin omiin ja kavereittensa liiveihin. Alalla on siis ns. myyjän markkinat - musiikkibisnes kertoo tähteyttä janoaville pelisäännöt, ja punainen kortti heiluu heti, jos alkaa sooloilemaan ennen kuin on saavuttanut jonkinlaisen jalansijan tässä rehjuamisen ja jatkuvan taloudellisen epävarmuuden kiehtovassa maailmassa. Ilman hyviä ja hyvänä pysyviä suhteita homma loppuu kuin seinään.



Onnea, menestystä ja jaksamista kaikille teille, jotka jaksatte puurtaa soitto- ja lauluhommien parissa. Se on nimittäin yllättävän kovaa hommaa.



-Pastori-

AKTIn tiedote

AKTI:n tiedote

AKTI ei hyväksy kiusaamista ketään kohtaan

AKTI ei hyväksy työpaikkakiusaamista: ei koskaan, ei missään muodossa eikä ketään kohtaan, painottaa Alistamis- ja Kiusaamisalan Työntekijöiden Inkvisiittoriliitto AKTI ry:n varapuheenjohtaja Veijari Ruona. AKTI on vahva ammattiliitto joka on aina taistellut työntekijöiden oikeuksien puolesta. Siten tulemme toimimaan jatkossakin. Lähdemme siitä, että työntekijöillä pitää olla samat oikeudet, paitsi jos he ovat naisia tai muita ali-ihmisiä, tai vastaavasti vittuilevat minulle ja kavereilleni tai käyvät muuten hallituksen hermoille.

Viestintäpäällikkö Puna-Hilkan irtisanomisessa oli kysymys luottamuspullasta hallituksen ja "tyttösen" välillä. Irtisanominen ei perustu mihinkään yksinomaiseen ja yksittäiseen tapahtumaan, kuten siihen, että kyseinen lortto kehtasi aukoa päätään hallituksen pj:lle Timpe "Strauss-Kahn" Rätille. On hyvin valitettavaa että hallitus joutui turvautumaan tällaiseen päätökseen, mutta muuta vaihtoehtoa ei enää ollut jäljellä - meillä sikarikerhossa lähdetään siitä, että nainen ymmärtää paikkansa nyrkin ja hellan, tai vaihtoehtoisesti kortongin ja seinän välissä (parhaassa tapauksessa molempia yhtä aikaa).

Puna-Hilkan työsuhteen päättämisellä ei ole myöskään tekemistä meneillään olevan aluehallintoviraston alulle saattaman poliisitutkinnan tai kiusaamisväitteiden kanssa. Kukaan ei yrittänyt laittaa sitä sinne, eikä vihjaillut mitään sen suuntaistakaan firman pikkujouluissa. Akka suurentelee asioita, niinkun hysteerisellä hameväellä on tapana. Johtajilla pitää olla munat ja viikset, muuten ei homma toimi. Rätillä nyt ei varsinaisesti karva kasva naamassa, mutta se korvaa tämän puutteen muilla avuillaan, kuten mukavalla sosiaalisella luonteella ja karismaattisella johtamistaidolla. Mutta joo, siis se poliisitutkinta ja kiusaamisväitteet. Ne ovat oma asiansa ja sen suhteen juna etenee Suomen lakien ja asetusten mukaan, kuten muissakin asioissa, eli painetaan kaikki höpöhöpösyytteet villaisella ja sitten mennään poikien kanssa saunailtaan ja thaihierontaan.

Puna-Hilkan kohdalla pitää muistaa se, että kyseessä ei ole mikään tavallinen toimistotyöntekijä, vaan päällikköasemassa toimiva naisihminen jolla on ollut näennäisesti hyvin itsenäinen asema ja toimenkuva liitossa. Tyttö on keitellyt ahkerasti kahvia ja juossut hallituksen asioita ilman ulkoista opastusta jo pidemmän aikaa. AKTI:n viestintäpäällikkönä Puna-Hilkan tehtävä on ollut sen viestin välittäminen ulospäin, minkä AKTI:n johto ja hallinto on linjannut - ämmät pitäköön suunsa kiinni työpaikoilla tai tulee potkut ja turpaan.

Tällaisessa päällikkötason tehtävässä toimivan naisihmisen tulee käsittää, että hän ei voi työssään välittää julkisuuteen toistuvasti liittoon ja sen puheenjohtajaan kohdentuvaa hyökkäystä. Sellaisella toiminnalla on vahingoitettu vakavasti AKTI:n ulkoista kuvaa. Todellinen AKTI syntyy miehekkäistä lähtökohdista, sen perusarvoina ovat nurkkakuntaisuus, hyvävelikerhoilu, ämmien jorinoiden vähättely sekä makkaraperunoiden ja kossun hankkiminen liiton jäsenille. Siihen ei tarvita mitään herkkää ja empaattista akkaa inuamaan salaattipöytää ja punaviiniä firman saunailtoihin.

Reilu viikko sitten otin yhteyttä puheenjohtaja Rättiin ja pyysin häntä kutsumaan koolle ylimääräisen kull... eikun hallituksen kokouksen, asiana ylimääräisen valtuuston tammikuun lopulla antama toimeksianto hallitukselle: valtuusto linjasi, että puheenjohtaja Timpe Rätti nauttii valtuuston luottamusta ja valtuusto velvoitti AKTI:n hallituksen ryhtymään toimiin mikäli on sisäisiä ongelmia toimintatavoissa tai toimintaorganisaatiossa. Käytännössä tätä toimintaa suoritettiin kenttäaoloissa - kun ongelmia, eli röyhkeästi vinkuvia ämmiä havaittiin liittopäivien jälkeen lähibaarissa, niitä vedettiin turpaan. Näin minä, varapuheenjohtaja Veijari Ruona annoin selkeän signaalin kenttäväelle siitä, miten itkemiseen ja ruikutukseen liitossa suhtaudutaan.

Kyseessä ei ollut salainen kokous tai salainen kutsu, vaan liitossamme hallituksen koolle kutsuja on sääntöjen mukaan puheenjohtaja. Hän ilmoittaa kyllä, ketä haluaa paikalle.

Hallituksen ylimääräisessä kokouksessa 2.3. esitin, että viestintäpäällikkö Puna-Hilkan yösuhteen jatkamiselle ei ole enää jäljellä mitään edellytyksiä, sillä luottamus hallituksen ja viestintäpäällikön välillä on loppu. Katsoin, ettei ollut enää kenenkään osapuolen kannalta järkevää että Puna-Hilkan työsuhde jatkuu. Meidän hiekkalaatikolle ei mahdu tyttöjä, paitsi jos ne lupaavat leikkiä kotia alasti.

Kun AKTI puheenjohtajaa on yritetty jatkuvalla syötöllä kyseenalaistaa ja nakertaa, katsoi hallitus että liiton vaaleilla valitun puheenjohtajan työskentelyrauhan turvaamiseksi on ryhdyttävä toimiin, joilla lopetetaan jatkuva kyseenalaistaminen puheenjohtajaa kohtaan. On muistettava, että Napoleonkin oli pieni kiukkuinen mies, joka laittoi suututtuaan paikat oikein kunnolla remonttiin. Tämä on tavallaan siis ennaltaehkäisevää toimintaa, koska emme halua että historia toistaa itseään.

Viestintäpäällikön tehtävän hoitaminen edellyttää täydellistä luottamusta liitossa. Tämä luottamus oli pidemmän ajan kuluessa mennyt. Luottamusta joko on, tai sitä ei ole, ja ämmä joko ymmärtää paikkansa tai sitten ei, kuvaa AKTI:n hallituksen varapuheenjohtaja Veijari Ruona Puna-Hilkan irtisanomiseen johtanutta tilannetta.

Veijari Ruona hallituksen varapuheenjohtajana tuo AKTI:n näkökannan julkisuuteen, koska asia näyttää saavan hyvin erikoisia piirteitä. Luottamuspulaan johtanutta vyyhteä ei ole tarpeen yksityiskohdiltaan puida liiton puolelta julkisuudessa, koska AKTI ei halua pilata irtisanotun mainetta ja sitä kautta työllistymismahdollisuuksia jatkossa. Tällainen vatvominen on muutenkin hieman kiusallista. Työrauhaa ja respektiä, pliis.

-Pastori-

Hyvinvointia rakentamassa

Kokoomuksen Jan Vapaavuori höpöttelee 19.2.2012 sunnuntain Helsingin Sanomissa tarinoita eläkeiän nostamisen puolesta. Miehen puheissa vilahtelee tyypillistä kokoomusretoriikkaa, jossa hyvinvointiyhteiskunta käsitteenä sotketaan ajatukseen, jonka mukaan ihmisen pitäisi mielellään kuolla työnsä ääreen, ettei hän aiheuttaisi ylimääräisiä kuluja yhteiskunnalle.

Vapaavuoren näkökulma on, että ihmiset elävät "satavuotiaiksi" ja jäävät eläkkeelle 63-vuotiaina.

Keskimääräinen elinikäennuste on lehtitietojen mukaan 81 vuotta(miehet), naisilla 86 vuotta. Vapaavuoren tarkoitushakuinen heitto on siis aavistuksen verran, 14-19 vuotta päin pyrstösulkaa.

Lehdessä mainitaan myös mielenkiintoinen tieto, jonka "elinikien ennustetaan nousevan selvästi yli 90 vuoden lähivuosikymmeninä".

Melko optimistinen veikkaus.


Terveyssosiologian dosentti Markku Myllykangas luennoi Itä-Suomen yliopistossa (kansanterveystieteen ajankohtaiset kysymykset) terveyden eriarvoistumisesta, ja esitti tilastotietoa (KTL:n julkaisu 2006) jonka mukaan matala- ja korkeakoulutettujen elinikäennusteessa on tällä hetkellä melkoinen ero, miehillä 6 vuotta, naisilla 3 vuotta (seurantaa on tehty 1960-luvulta asti).

Sanonta köyhästä ja kipeästä pitää siis varsin hyvin paikkansa. Sosiaaliluokkaan ja koulutukseen perustuvat terveyserot jatkavat kasvuaan myös tulevaisuudessa - käsi kädessä kasvavan eriarvoistumisen kanssa.

Jos köyhä mieshenkilö elää nyt 75-vuotiaaksi (81 miinus kuusi vuotta), ehtii hän nauttia peruseläkettään 10-12 vuotta ennen kuin potkaisee tyhjää. Vapaavuori laskeskelee ilmeisesti tilikirjoissaan niin, että jos eläkeikää pamautettaisiin nostaen kertaheitolla vaikkapa seitsemäänkymmeneen vuoteen ja samalla köyhien elinikäennuste laskisi vielä muutamalla vuodella, ei köyhille tarvitsisi maksaa ansaittuja eläkkeitä kuin maksimissaan 2-3 vuotta ennenkuin aika jättää. Jopa 80% säästöt!

Säästyneitä rahoja voitaisiin sitten sijoittaa johonkin hyödylliseen, esimerkiksi osakkeisiin, jolloin voitaisiin tukea kokoomuslaisten rahasampoja ja varmistaa näiden omistamien firmojen kilpailukyky markkinoilla. Siinä sitten raskaan työn raatajat, harmaahapsiset paperinpyörittäjät voisivat nostella osinkotuloja 28 prosentin light-verolla aina sinne mainittuun sataan ikävuoteen asti.

Kiteytettynä - köyhät voisivat tehdä töitä kuolemaansa asti, jotta säästyneillä rahoilla voitaisiin tehdä hyvinvointiyhteiskuntaa niille, jolla on varaa nauttia vanhuudestaan.


Yhteen hiileen puhallellaan, eikö totta?


Odotan innolla sitä päivää, kun vetreä 75-vuotias palosotilas savusukeltaa Jan Vapaavuoren turvaan palavasta asunnostaan.



-Pastori-