Uutisissa on ollut kreikkalaista kansantanssia tarjolla jo useiden kuukausien ajan. Talousuutiset ovat siinä mielessä mielenkiintoista luettavaa, että niiden käyttämä kuvakieli hakkaa dramaattisuudessaan useimmat menneet ja nykyiset kaunokirjalliset tekstit. Lehdistö yrittää uutterasti ylläpitää suurta draamaa kertoessaan elvytyksestä, tasapainottamisesta, katastrofista, pimittämisestä, uhkasta, kaaoksesta, jne.
Mieleen tulee amerikkalaiset tv-ohjelmat, joissa helvetillinen action-musiikki pauhaa taustalla ja veristä uhria raahataan teholle jonkin puoskarin huutaessa taustalla ehdotuksia intuboimisesta tai defibrillaattorin käytöstä.
Kuten yllämainitussa, myös talousuutisoinnista jää falski ja muovinen maku suuhun.
Joka vitun tuutista tungetaan ajatusta siitä, kuinka "kasvu on edellytys hyvinvoinnin lisääntymiselle". Koko ajatusmaailmamme perustuu oravanpyörä-ajatteluun, jossa juuri 20 vuotta täyttänyt kansalainen puserretaan yliopiston / teknillisen koulutuksen läpi minimiajassa lainarahalla, jonka jälkeen hän painaa 45 vuotta hommia lieska perseessä kilpaillen työpaikkansa säilymisestä sadantuhannen toisen pässin kanssa.
Homman nimi on se, että kun ihmisellä on jatkuvasti kiire, huoli toimeentulosta, velkojen maksusta sekä työpaikan säilyttämisestä "kiihtyvässä kilpailutilanteessa" tai "dynaamisessa työympäristössä", sekä sisäänrakennettu gloorian käsitys työnsä ääreen kuolemisen sankarillisuudesta, ihminen ei yksinkertaisesti ehdi tai jaksa pysähtyä hetkiseksi ajattelemaan: "Onko tässä kaikessa minkäänlaista järkeä?"
Kun kansa painaa duunia eikä kerkeä miettiä missä mennään, tapahtuu vähemmän kiireisten (lue: rikkaampien) keskuudessa se varsinainen rikastuminen ja hyvinvoiminen.
Kuinka moni uskoo, että nykymaailmassa "kasvu" tarkoittaa sitä, että kun Oy Suomi Ab:lla pyyhkii hyvin, se näkyy tasaisesti kaikkien suomalaisten tilipussissa?
Kreikka on hieno esimerkki tästä hyvinvoinnin jakautumisesta.
1) Pankkiirit, sijoittajat, osakemeklarit ynnä muu rahavalta (jatkossa hyeenat) pelaavat peliä nimeltä sijoittaminen. Sijoittamisessa on nimellinen riski, että homma menee munilleen ja rahat katoavat. Homma on kuitenkin mietitty siinä mielessä varmaksi, että siihen on sotkettu takaajiksi valtiot mukaan.
2) Käytännnössä hyeenat eivät voi hävitä. Peleistä tulee rahaa, ja kun riskisijoitukset kaatuvat, itketään krokotiilin kyyneliä takaajien suuntaan. Eihän pankkien voi antaa kaatua, yhteiskunnan tulee auttaa. Ollaan äkisti samassa veneessä.
3) Ihan sama laulu kuin kotimaisessa 90-luvun lamassakin, pienellä vivahde-erolla; nyt hyeenat ovat sitä mieltä, että koska Kreikalla ei olekaan varaa maksaa kollektiivisen uhkapelin tappioita, pitää hyeenoiden saada yksityistää Kreikan omaisuutta - eli käytännössä nylkeä uhri vielä kolmanteen kertaan luita myöten.
Luuleeko joku tosissaan, että tälläinen porukka jakaa "kasvun" tuotot tasan kaikille, kuin joku globaali Robin Hood iloisine veikkoineen?
Toiseksi voitaisiin kysyä, onko tämä "hyvinvoinnin" ainoana totuutena tarjottu malli edes teoriassa mahdollinen? Voiko kasvu jatkua loputtomiin? Miten on mahdollista, että kaikki ovat kilpailukykyisiä? Kuinka kaikki voivat voittaa?
Aivan.
On ilmiselvää, että ihmisiä kusetetaan täysin häikäilemättömästi ja koko ajan.
Onko järkeä ravata aina vain kiireisemmällä tahdilla tekemään tulosta, jonka generoima hyvinvointi valuu eliitin hyvinhoidettuihin käsiin, ja niiden kautta Kauniaisissa sijaitsevan huvilan säästöpossuun? Onko järkeä tavoitella "kasvua" jonka todellisena maksajana olet vain sinä itse, ja jonka ainoa todellinen nettohyötyjä on Björn Wahlroos tai joku hänen klooneistaan, joka puku päällä kertoo kuinka itse ottamalla vastuuta ja yrittämällä saadaan Suomi nousuun? Tämän menon jatkumisen puolesta äänesti jälleen noin viidennes suomalaisista.
Miksi sinun pitää maksaa rikkaiden ostamat ässäarvat omalla työlläsi?
-Pastori-
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
maanantai 30. toukokuuta 2011
Samassa Veneessä
Moikka doikka!
Meitsi on Rydiksen Wiltsu tsadista, moi vaan kaikille! Jos ette oo sattunu meitsiin törmäämään ennen, ni mä voin vihjata, että mä oon sellanen lehdistä tuttu (1 2 3) kokoomusnuori ja muutenkin tosi kiva jätkä. Tsiigatkaa vaikka mun sulosii ruskeita öögia, ne on niinku täynnä tunnetta ja empatiaa.
Meitsi on tässä vähän niinku kelaillu, että meillä täällä Suomessa on vähän ihme meininki. Kun täällä on jotain ihan ihme porukkaa vetelehtimässä nurkissa, eikä ne oo vielä snaijannu, että homman nimi on niinku se, et pitää niinku kehittyä ihmisenä. Siks mäkin kuulun tähän meidän kykypuolueeseen, kato. Täällä meillä on sellanen tosi namipositiivinen ja ihqu meiniki, että me niinku tsempataan toisiamme ja saadaan kato kaikkien piilevä potentiaali esiin. Kysehän on niinku terveest kilpailust, u know.
Mut sit niinku kamoon, täällä tsadin tseissilläkin hilluu jotain ihme kundei, jotka niinku luulee että kaikki tulee eteen kultalautasella, niinku tiettekste, että olis jotain tuloeroi tai vastakkainasetteluit, tai niinqu että jotkut syntyis niinku joku lusikka suussa täällä jossain Meilahdessa tai Hyksissä, voitsä kuvitella.
No mut tosiaan hei, me täällä rahastonuorissa kato kelailtiin siinä kauppakamarin rapujuhlien jälkimainingeissa, että me tarvittais vähän jotain buustia tähän meidän proggikseen. Ku alkaa tuntua että tuolla maakunnissa hilluu jotain ihme landepaukkuja, joilla on jostain syystä kanssa äänioikeus, ja sit ne viel äänestää ihan väärin. Siis mehän ollaan toki niinku edelleen se suurin ja kaunein posse, niinku totta kai siis pliis, tietenki.
Mutta mitä nää tupajumit sitte duunaa? Ne kelaa sit siellä et jossain vitun Raumalla syntyny läski on joku vapahtaja joka tietää kaikesta kaiken, ni sitten ne äänestää niinku sitä. Vaikka just ennen vaalei Jykän kanssakin terotettiin kaikille meidän hyvin juoneille toimittajakavereillekin, että laittaa sitten kissankokosilla kirjaimilla lehteen, että sitä junttia niinku ei ihan oiqeesti pysty äänestään missään landella, vaan ainoastaan kehäringin sisäpuolella.
Mut ei fiddu, ei ne snaijaa. Ne landet ei vissiin osaa lukee, tai sit niillei oo varaa hesariin. No whatever, me lähettiin sit kelaileen mainoskonsultin kanssa, et jos nää urpot niinku haluu jotain ihme rasismiläppää kuulla, ni kyllähän meidän jätkät osaa tän homman hoitaa niinku toooosi paljon stylemmin himaan ku jotkut lantavarpaiset persut. Me sit kelattiin että hei, heitellään vähän täkyä näille äänestäjille, et kyllähän me ollaan niinku samalla asialla, kun me ollaan tällänen tsemppaava kykypuolue, että meiltähän onnistuu kaikki mitä vaan maksavat asiakkaat haluaa.
Siks me päätettiinki tulla esiin ja sanoo reilusti, että mekin ollaan niinku kaikenlaista negatiivista ja positiivista syrjintää vastaan. Ihan niinku persutki! Mutta me ollaan vähän niinku tietsä enemmän perillä näist maailman ja varsinki siis tän tsadin meiningeistä, ku jotkut susien kasvattamat sahapuuyrittäjät ja muut rasvapallot. Meitsien 'ladat' on niiku vähän enemmän bling bling, jos hiffaat mitä mä bamlaan.
Mut niinku kelatkaa ny vähä oikeesti. Siis jotain niinku positiivista syrjintää. Onks se nyt sitten jotain positiivista, että ruvetaan hyysäämään jotain ihme vähemmistöjä, niinku vaikka vammasia tai jotain muita vähälahjasia, jotka ei tajuu, että pitää ite tsempata ja yrittää tosi lujaa jos haluu elämässä eteenpäin. En kai mäkään ny olis puheenjohtaja, jos mä rupeisin sairastaan jotain syöpää ja elelisin viiden pennun kanssa jollain äitiyspäivärahoilla kontulassa. Kamoon! Palkkaisiksä ite muka jonkun naisjohtajan tai jonkun pitkäaikaistyöttömän spurgun jonkun kiintiön perusteella? No fiddu et tosiaankaan! Fö fan, mitä touhua.
Kyllä me kykypuolueena uskotaan, että onnistuminen lähtee ihmisestä itestä liikkeelle. Jos on tosi motivoitunut ja positiivinen, ei mikään neliraajahalvaus tai joku 'vakava masennus' pysty estämään niiku sitä kehitystä ihmisenä. Pitää vaan reippaasti ottaa itteään niskasta kiinni! Samalla viivalla tässä ollaan kato, me ollaan työväenpuolue kanssa. En mäkään saanu kämppää Kulosaarest ilmaseks, sen eteen piti painaa ihan fidusti duunii!
Tosi paljon tsemppiä kaikille kivoille kundeille ja friiduille. Kippistellään radalla! Moikka doikka!
T: Wilde
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Kepukat pois ja piiput piiloon
Kävin Berliinissä. Matka oli tervetullut, sillä sitä edeltävänä 6 kuukautena minulla on ollut kokonaista kaksi vapaata viikonloppua. Loma oli siis tarpeen, ja sellaisen myös sain. Olen myös sitä mieltä, että asioihin saa perspektiiviä kun niitä katselee tietyn välimatkan päästä, joten on myös hyvin terveellistä käydä aika ajoin tämän pohjoisen lintukotomme ulkopuolella.
Persukohkaamisen ja muun vaalijankutuksen keskellä teki oikein hyvää katsoa miten maailmalla pärjätään, vaikka Suomen ulkopuolella onkin ihan perkeleen paljon ulkomaalaisia. Eri metkaa oli havaita, että vaikka saman vartin sisään saattoi kuulla venäjää, turkkia, espanjaa, italiaa, mandariinikiinaa sekä saksaa, silmiinpistävimmät merkit maahanmuuton vaikutuksista löytyivät etnisten ravintoloiden ruokalistoilta.
Berliini on kohtuullisen iso kaupunki noin 3,4 miljoonan ihmisen asukasluvullaan. Lähialueilla asuu vielä pari miljoonaa lisää, joten kaupungissa on saman verran asukkeja kuin Suomessa yhteensä. Äkkiä voisi kuvitella, että tuollaisen porukan pistäminen yhteen pinoon asustelemaan aiheuttaisi väistämättä näkyviä ongelmia ja suurta holhoamisen tarvetta. Ei tuntunut aiheuttavan.
Entisen DDR:n puolella Mittessä liikkuessaan törmää jokaisen metropysäkin luona muutamaan eri etniseen ravintolaan, bratwurstikojuun ja kioskiin. Kaikista näistä saa viinaa - kyllä, siis VIINAA - kellon ympäri tai ainakin niin kauan kuin puljuja auki pidetään. Kebabin saa parilla eurolla, ja palanpainikkeeksi voi ottaa euron hintaisen oluen ihan itse, ilman viranomaisvalvontaa, kylmäkaapista mukaan ja painella kadulle syömään ja juomaan maksamiaan tuotteita. Syyllinen olo häviää pian kun tajuaa, että hei, ei se täällä ihan aikuisten oikeasti ole rikollista, eikä se kiinnosta ketään, toisin kuin Suomessa, jossa alkoholiin suhtaudutaan samalla rasvaisella kiihkolla kuin naisten alusvaatteisiin tietyissä uskovaislahkoissa - kiinnostaa ihan liikaa, mutta hävettää.
Suomalainen sosiaalitäti tai kukkahattusetä ei varmasti hyväksyisi moista, mutta viikon oleskelun aikana miljoonakaupungissa ei näkynyt yhtään väkivallantekoa, agressiivisessa humalassa heiluvaa sekoa, tai edes varsinaisia puliukkoja paria rajatapausta lukuunottamatta. Ihmiset tuntuivat ihan itse, ilman erillistä valvontaa tai sakkorangaistusta hallitsevan juomisensa (voi hyvä vittu, mikä termi) ihan omatoimisesti. He joivat olutta ja viiniä, polttivat kapakassa sisällä tupakkaa, keskustelivat keskenään ja heillä tuntui olevan hauskaa.
Tämä on tietysti se viimeinen synti, sillä pitäähän meillä kotimaassa olla paitsi virkavalta, alkoholiongelma ja sen mukanaan tuoma syyllisyys, myös mahdollisimman vaisu ja alistunut sekä hiljaisen melankolinen juopposlaavilainen masennustila ympäri vuorokauden. Mitähän muutkin meistä ajattelevat, hyvänen aika sentään. DDR-museossa käydessäni näin pari maanmiestä. Perheen lapset pyörivät AD-FullHD:n kourissa jaloissa, ja hysteeriset vanhemmat kielsivät kaiken elämään viittavan maanisella innolla. "Älä koske mihinkään". "Varo portaissa". "Ole hiljaa". Museon opasteissa mainittiin erikseen, että kaikkeen näytteillä olevaan saa ja on tarkoitus koskea - näyttely oli siis intertaktiivinen, mikäli kulttuurikohtainen syyllisyys ja yleinen idiotismi ei sitä kävijöiltä estänyt.
Oli hauska reissu. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan. Viikko meni nopeasti ihmetellessä suuren kaupungin erikoisuuksia; vallattuja taloja, omatoimisia taidetaloja, ravintoloita ja baareja, rentoa ilmapiiriä ja toimivaa julkista liikennettä. Berliini on juuri sellainen kaupunki, kuin Helsinki haluaisi olla. Mutta ei auttanut, kävi kuin Junnu Vainion biisissä: Kuulla sain mä tuomion, mun määränpääni Suomi on.
Tegelin kentällä seurasin siistiä parijonoa, joka muodostui (noin 35 minuuttia ennen portin aukenemista) jurottavista, pönäköistä, viinan turvottamista suomalaisista, jotka pälyilivät epäluuloisena kentälle. Entä jos kone ei tulekaan? Entä jos me myöhästytään? Mitä jos joudutaan jäämään tänne ulkomaille? Alistuneet katseet pyyhkivät infotaulua kuin hiekkapaperi kesämökin seinää. Ei sanaakaan suomea, eikä vieläkään tietoja siitä, miksi portti ei ole jo auki. Kyllä Finnair varmaan osaisi tiedottaa tästä paremmin. Ja suomeksi.
Lopulta kone kuitenkin yleisen ihmetyksen vallitessa saapui kuin saapuikin portille, lähti ajoissa, nousi ilmaan, pääsi perille Suomeen, avautui, päästi lauman juntteja ryysimään ulko-ovelle kassit kädessä, hiostuttava talvitakki niskassa, odottelemaan rynnäkköä seuraavalle jonotuspisteelle - matkatavaroiden kuljetushihnalle - joka käynnistyy vain ja ainoastaan siten, että seisotaan ärtyneenä tiiviissä sumpussa muiden idioottien kanssa linjan vierellä tuijottamassa intensiivisesti hihnan yläpuolella möllöttävää monitoria. Kun sitten saadaan laukut, ryysitään pakkaseen odottelemaan bussia, ettei vain myöhästytä, koska yhdeltä yöllä suuressa kaupungissa on varmasti pirunmoinen ruuhka. Muodostetaan parijono ja jutellaan säästä.
Kävinpä siinä bussia odotellessani tilaamassa pari fetajuustopiirakkaa ja tuopit olutta. Minulle ei voitu myydä. Hanaa ei voitu aukaista, koska auki olevalla ravintolalla, paikassa jossa on töissä enemmän turvamiehiä kuin suomen kaikilla rockfestareilla yhteensä, ei ollut anniskeluoikeuksia tähän kellonaikaan. Kiitin lämpimästi ja ruttasin piirakat takaisin lämpiöön. Tunsin suurta huojennusta ja ylitsevuoravaa kiitollisuutta. Kyllä minusta nyt taas pidettiin huolta. En ole onneksi kuitenkaan ainoa. Huolenpito on kokonaisvaltaista.
Meillä suomessa sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira ohjeistaa, miten tupakat pitää piilottaa, ja samalla virkavalta eli poliisi, jolla ei ole tähdellisempääkään tekemistä, tekee valvontaiskuja busseihin ja takavarikoi kaljaa alaikäisiltä.
Nyt vittu oikeesti.
-Pastori-
Persukohkaamisen ja muun vaalijankutuksen keskellä teki oikein hyvää katsoa miten maailmalla pärjätään, vaikka Suomen ulkopuolella onkin ihan perkeleen paljon ulkomaalaisia. Eri metkaa oli havaita, että vaikka saman vartin sisään saattoi kuulla venäjää, turkkia, espanjaa, italiaa, mandariinikiinaa sekä saksaa, silmiinpistävimmät merkit maahanmuuton vaikutuksista löytyivät etnisten ravintoloiden ruokalistoilta.
Berliini on kohtuullisen iso kaupunki noin 3,4 miljoonan ihmisen asukasluvullaan. Lähialueilla asuu vielä pari miljoonaa lisää, joten kaupungissa on saman verran asukkeja kuin Suomessa yhteensä. Äkkiä voisi kuvitella, että tuollaisen porukan pistäminen yhteen pinoon asustelemaan aiheuttaisi väistämättä näkyviä ongelmia ja suurta holhoamisen tarvetta. Ei tuntunut aiheuttavan.
Entisen DDR:n puolella Mittessä liikkuessaan törmää jokaisen metropysäkin luona muutamaan eri etniseen ravintolaan, bratwurstikojuun ja kioskiin. Kaikista näistä saa viinaa - kyllä, siis VIINAA - kellon ympäri tai ainakin niin kauan kuin puljuja auki pidetään. Kebabin saa parilla eurolla, ja palanpainikkeeksi voi ottaa euron hintaisen oluen ihan itse, ilman viranomaisvalvontaa, kylmäkaapista mukaan ja painella kadulle syömään ja juomaan maksamiaan tuotteita. Syyllinen olo häviää pian kun tajuaa, että hei, ei se täällä ihan aikuisten oikeasti ole rikollista, eikä se kiinnosta ketään, toisin kuin Suomessa, jossa alkoholiin suhtaudutaan samalla rasvaisella kiihkolla kuin naisten alusvaatteisiin tietyissä uskovaislahkoissa - kiinnostaa ihan liikaa, mutta hävettää.
Suomalainen sosiaalitäti tai kukkahattusetä ei varmasti hyväksyisi moista, mutta viikon oleskelun aikana miljoonakaupungissa ei näkynyt yhtään väkivallantekoa, agressiivisessa humalassa heiluvaa sekoa, tai edes varsinaisia puliukkoja paria rajatapausta lukuunottamatta. Ihmiset tuntuivat ihan itse, ilman erillistä valvontaa tai sakkorangaistusta hallitsevan juomisensa (voi hyvä vittu, mikä termi) ihan omatoimisesti. He joivat olutta ja viiniä, polttivat kapakassa sisällä tupakkaa, keskustelivat keskenään ja heillä tuntui olevan hauskaa.
Tämä on tietysti se viimeinen synti, sillä pitäähän meillä kotimaassa olla paitsi virkavalta, alkoholiongelma ja sen mukanaan tuoma syyllisyys, myös mahdollisimman vaisu ja alistunut sekä hiljaisen melankolinen juopposlaavilainen masennustila ympäri vuorokauden. Mitähän muutkin meistä ajattelevat, hyvänen aika sentään. DDR-museossa käydessäni näin pari maanmiestä. Perheen lapset pyörivät AD-FullHD:n kourissa jaloissa, ja hysteeriset vanhemmat kielsivät kaiken elämään viittavan maanisella innolla. "Älä koske mihinkään". "Varo portaissa". "Ole hiljaa". Museon opasteissa mainittiin erikseen, että kaikkeen näytteillä olevaan saa ja on tarkoitus koskea - näyttely oli siis intertaktiivinen, mikäli kulttuurikohtainen syyllisyys ja yleinen idiotismi ei sitä kävijöiltä estänyt.
Oli hauska reissu. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan. Viikko meni nopeasti ihmetellessä suuren kaupungin erikoisuuksia; vallattuja taloja, omatoimisia taidetaloja, ravintoloita ja baareja, rentoa ilmapiiriä ja toimivaa julkista liikennettä. Berliini on juuri sellainen kaupunki, kuin Helsinki haluaisi olla. Mutta ei auttanut, kävi kuin Junnu Vainion biisissä: Kuulla sain mä tuomion, mun määränpääni Suomi on.
Tegelin kentällä seurasin siistiä parijonoa, joka muodostui (noin 35 minuuttia ennen portin aukenemista) jurottavista, pönäköistä, viinan turvottamista suomalaisista, jotka pälyilivät epäluuloisena kentälle. Entä jos kone ei tulekaan? Entä jos me myöhästytään? Mitä jos joudutaan jäämään tänne ulkomaille? Alistuneet katseet pyyhkivät infotaulua kuin hiekkapaperi kesämökin seinää. Ei sanaakaan suomea, eikä vieläkään tietoja siitä, miksi portti ei ole jo auki. Kyllä Finnair varmaan osaisi tiedottaa tästä paremmin. Ja suomeksi.
Lopulta kone kuitenkin yleisen ihmetyksen vallitessa saapui kuin saapuikin portille, lähti ajoissa, nousi ilmaan, pääsi perille Suomeen, avautui, päästi lauman juntteja ryysimään ulko-ovelle kassit kädessä, hiostuttava talvitakki niskassa, odottelemaan rynnäkköä seuraavalle jonotuspisteelle - matkatavaroiden kuljetushihnalle - joka käynnistyy vain ja ainoastaan siten, että seisotaan ärtyneenä tiiviissä sumpussa muiden idioottien kanssa linjan vierellä tuijottamassa intensiivisesti hihnan yläpuolella möllöttävää monitoria. Kun sitten saadaan laukut, ryysitään pakkaseen odottelemaan bussia, ettei vain myöhästytä, koska yhdeltä yöllä suuressa kaupungissa on varmasti pirunmoinen ruuhka. Muodostetaan parijono ja jutellaan säästä.
Kävinpä siinä bussia odotellessani tilaamassa pari fetajuustopiirakkaa ja tuopit olutta. Minulle ei voitu myydä. Hanaa ei voitu aukaista, koska auki olevalla ravintolalla, paikassa jossa on töissä enemmän turvamiehiä kuin suomen kaikilla rockfestareilla yhteensä, ei ollut anniskeluoikeuksia tähän kellonaikaan. Kiitin lämpimästi ja ruttasin piirakat takaisin lämpiöön. Tunsin suurta huojennusta ja ylitsevuoravaa kiitollisuutta. Kyllä minusta nyt taas pidettiin huolta. En ole onneksi kuitenkaan ainoa. Huolenpito on kokonaisvaltaista.
Meillä suomessa sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira ohjeistaa, miten tupakat pitää piilottaa, ja samalla virkavalta eli poliisi, jolla ei ole tähdellisempääkään tekemistä, tekee valvontaiskuja busseihin ja takavarikoi kaljaa alaikäisiltä.
Nyt vittu oikeesti.
-Pastori-
perjantai 11. helmikuuta 2011
Näköä Kulmaan
Olen viime aikoina tutkiskellut dokumenttielokuviin liittyvän kurssin tiimoilta mielenkiintoisia maailmankolkkia, joiden olemassaolosta, tavoista tai kulttuurista en ole aiemmin tiennyt yhtään mitään. Minulle on ollut selvää jo pitkään, ettei esim. keskivertojenkki tiedä, onko esim. joku Suomi Kiinassa vai Neuvostoliitossa. Uutisena minulle tuli sen sijaan se, että olen itse ihan yhtä pihalla ympäröivästä maailmasta.
Tutkiskelin karttaa siperian suunnalta etsiessäni tietoa eräässä dokkarissa esitetyn kansan olinsijoista. Google Maps on kaikkialla, joten pian paikallistin sieltä alueen, joka oli noin kaksi kertaa Suomen kokoinen. Siperia on iso, senhän kaikki tietävät. Läänissä asuu kymmenesosa Suomen populaatiosta, väestötiheyden ollessa 0,7 asukasta neliökilometrillä. Siellä on tilaa Nenetsillä huudella. Ei tarvitse katsella naapurin naamaa kovin usein. Ei välttämättä huono homma, ajattelin.
Tutkiskelin huvikseni, kuinka pohjoisessa siperia lopultakin on. Lähdin surffailemaan kartalla pohjoisen suuntaan ja bongasin vielä hyvin paljon ylempää huippuvuoret.
Meille suomalaisille on jonkinlainen itsestäänslvyys, että me asumme pohjoisessa. Lapin luonto luo outoa taikaa, ja niin edelleen. Manner loppuu jyrkänteeseen. Olen aina kuvitellut, etä asumme maailman laidalla. Ilmeisesti olen ollut väärässä.
Svalbard-niminen saariryhmä on noin 3000 kilometriä pohjoisempana kuin Helsinki. Alueella asuu pari-kolmetuhatta ihmistä, pääasiassa Norjalaisia ja lisäksi pienempi nippu itänaapureitamme. Alue on Oslon ja Pohjoisnavan puolessa välissä. Longyearbyen (paikallinen 2000 asukkaan "metropoli") on maailman pohjoisin paikka, jonne pääsee vakituisella lentokoneyhteydellä.
Tunsin oloni jotenkin huijatuksi. Jossain hyvin kaukana täältä on paikka, jossa ei ole lainkaan arvonlisäveroa, ja jossa jokaisella asukkaalla on moottorikelkka ja kivääri jota kanniskellaan mukana jääkarhujen varalta.
Aloin pohtia, kuinka rajoittunut ihmisen käsitys maailmasta loppujen lopuksi on. Kysehän ei ole niinkään siitä, etteikö tietoa olisi saatavilla. Päin vastoin, sitä on kaikkien ulottuvilla enemmän kuin kukaan ehtii omaksumaan. Ongelmana on näkökulma, tai sen puute - eli siis se, minkälaista tietoa meille normaalisti tarjoillaan.
Tästä päästäänkin luontevasti mieliaiheeseeni mediaan ja sen sättimiseen.
Media kertoo meille päivittäin uutisia. Uutisen perusajatus on, että se on totuudenmukainen kuvaus maailmalla tapahtuvasta tapahtumasta. Journalismin ohjeiden mukaan kantava ajatus on tuottaa ajankohtainen ja faktapohjainen kuva maailmasta.
Uutisen näkökulma on kuitenkin (väkisinkin) hyvin suppea. Uutinen ei ole todellisuutta, vaan se on todellisuuden representaatio, kuvaus todellisuudesta. Se tarjoilee meille tietyn, ohjatun näkökulman tapahtumista, eikä suinkaan kerro koko totuutta mistään. Päin vastoin, sen sisältöön vaikuttaa merkittävästi näkökulma, se kuinka uutisen "ohjaaja" haluaa "leikata" teoksensa.
Ohjaajan näkökulmaan ts. tapaan ajatuksiaan esitellä puolestaan vaikuttaa niskaan hengittävä talouspäällikkö, levikki, kasvupaineet, pelko potkuista ja asuntovelka. Tämän syystä ohjaaja tekee turvallisia, kaikkia tasapuolisesti miellyttäviä, tylsiä ja värittömiä uutisia. Tämä vaikuttaa uutisten tarjontaan tasapuolistavasti, ja tästä syystä kaikki lehdet suoltavat samaa tuubaa uutistorven päästä ulos. Jos haluaa variaatioita, kannattaa katsastaa vaikkapa BBC, Al-Jazeera tai Pravda. Niiden uutisissa jyrähtelevät tykit, ei Paavo Lipponen.
Suomen mediassa esim. koko Afrikan manner on pimeä vyöhyke, eikä sieltä uutisoida mitään, ellei jokin sattunut katastrofi, sotatilanne tai merirosvous ylitä uutisten "katastrofikynnystä". Pahoista asioista on tapana tiedottaa, koska ne kiinnostavat ihmisiä - varsinkin silloin kun ne tapahtuvat niille toisille, turvallisen matkan päässä omasta nojatuolista ja kahvikupista.
Pitää kuitenkin pitää mielessä, ettei median tarjoama kuva maailmasa ole lähelläkään sitä, mitä on todellisuus. Jos todella haluaa tietää, mitä jossain päin maailmaa tapahtuu, on syytä raahautua itse paikalle. Muuten saa vain laimean ja valmiiksi prosessoidun kuvauksen siitä, kuinka jossain maailmalla räjähti taas terroristien naulapommi joka oli kuitenkin niin huonoa tekoa, ettei iskussa taaskaan kuollut suomalaisia.
Irvistellen voisi ajatella, että media tarjoilee kuvaa suomalaisista jonkinlaisina superihmisinä - ikään kuin suomalaiset olisivat niin tärkeitä ihmisiä, että suomalaisia on jokaisessa maailmankolkassa, ja niin hyviä ja päteviä, ettei suomalaisiin pysty mikään paha, joka muita poloisia uhkaa.
Sanomattakin on tietysti selvää, että omatoimimatka Afghanistaniin tai Somaliaan on huono idea, koska siellä ei ole turvallista. Silti ihan kotimaan uutisia ja median tapoja kertoa (ja ennen kaikkea olla kertomatta) asioita kannattaa pitää silmällä, jos haluaa hahmotella ns. ison kuvan uutisoinnin takana. Tämäkään ei toki tarkoita, että kaiken takana on propellihattujen salaliitto, vaan pelkästään sitä, että ihmisillä on taipumusta lakaista kiusalliset asiat maton alle, ja suunnata kiinnostuksensa siihen, pystyykö Matti Nykänen olemaan ryyppäämättä ja vetämättä uutta morsiantaan turpaan.
Isommat asiat on helppo jättää taustalle, jonkun muun ongelmaksi. Kyllä yhteiskunta hoitaa.
Toinen vaihtoehto on ottaa itse selvää, ja pyrkiä vaikuttamaan asioihin. Sen sijaan että itkee, russuttaa ja kiroaa lehden uutista, jonka mukaan Helsinkiin puuhataan ruuhkamaksua, kannattaa rimpauttaa Nokialaisella omalle kaupunginvaltuutetulle tai kansanedustajalle ja kysäistä, että mitä helvettiä te oikein puuhaatte siellä.
Kun riittävän moni tietää missä mennään ja ilmaisee asiasta oman mielipiteensä, on niillä jotka istuvat asioitamme (meidän rahoillamme) hoitamassa velvollisuus kuunnella ja toimia sen mukaan.
Tieto on valtaa.
-Pastori-
Tutkiskelin karttaa siperian suunnalta etsiessäni tietoa eräässä dokkarissa esitetyn kansan olinsijoista. Google Maps on kaikkialla, joten pian paikallistin sieltä alueen, joka oli noin kaksi kertaa Suomen kokoinen. Siperia on iso, senhän kaikki tietävät. Läänissä asuu kymmenesosa Suomen populaatiosta, väestötiheyden ollessa 0,7 asukasta neliökilometrillä. Siellä on tilaa Nenetsillä huudella. Ei tarvitse katsella naapurin naamaa kovin usein. Ei välttämättä huono homma, ajattelin.
Tutkiskelin huvikseni, kuinka pohjoisessa siperia lopultakin on. Lähdin surffailemaan kartalla pohjoisen suuntaan ja bongasin vielä hyvin paljon ylempää huippuvuoret.
Meille suomalaisille on jonkinlainen itsestäänslvyys, että me asumme pohjoisessa. Lapin luonto luo outoa taikaa, ja niin edelleen. Manner loppuu jyrkänteeseen. Olen aina kuvitellut, etä asumme maailman laidalla. Ilmeisesti olen ollut väärässä.
Svalbard-niminen saariryhmä on noin 3000 kilometriä pohjoisempana kuin Helsinki. Alueella asuu pari-kolmetuhatta ihmistä, pääasiassa Norjalaisia ja lisäksi pienempi nippu itänaapureitamme. Alue on Oslon ja Pohjoisnavan puolessa välissä. Longyearbyen (paikallinen 2000 asukkaan "metropoli") on maailman pohjoisin paikka, jonne pääsee vakituisella lentokoneyhteydellä.
Tunsin oloni jotenkin huijatuksi. Jossain hyvin kaukana täältä on paikka, jossa ei ole lainkaan arvonlisäveroa, ja jossa jokaisella asukkaalla on moottorikelkka ja kivääri jota kanniskellaan mukana jääkarhujen varalta.
Aloin pohtia, kuinka rajoittunut ihmisen käsitys maailmasta loppujen lopuksi on. Kysehän ei ole niinkään siitä, etteikö tietoa olisi saatavilla. Päin vastoin, sitä on kaikkien ulottuvilla enemmän kuin kukaan ehtii omaksumaan. Ongelmana on näkökulma, tai sen puute - eli siis se, minkälaista tietoa meille normaalisti tarjoillaan.
Tästä päästäänkin luontevasti mieliaiheeseeni mediaan ja sen sättimiseen.
Media kertoo meille päivittäin uutisia. Uutisen perusajatus on, että se on totuudenmukainen kuvaus maailmalla tapahtuvasta tapahtumasta. Journalismin ohjeiden mukaan kantava ajatus on tuottaa ajankohtainen ja faktapohjainen kuva maailmasta.
Uutisen näkökulma on kuitenkin (väkisinkin) hyvin suppea. Uutinen ei ole todellisuutta, vaan se on todellisuuden representaatio, kuvaus todellisuudesta. Se tarjoilee meille tietyn, ohjatun näkökulman tapahtumista, eikä suinkaan kerro koko totuutta mistään. Päin vastoin, sen sisältöön vaikuttaa merkittävästi näkökulma, se kuinka uutisen "ohjaaja" haluaa "leikata" teoksensa.
Ohjaajan näkökulmaan ts. tapaan ajatuksiaan esitellä puolestaan vaikuttaa niskaan hengittävä talouspäällikkö, levikki, kasvupaineet, pelko potkuista ja asuntovelka. Tämän syystä ohjaaja tekee turvallisia, kaikkia tasapuolisesti miellyttäviä, tylsiä ja värittömiä uutisia. Tämä vaikuttaa uutisten tarjontaan tasapuolistavasti, ja tästä syystä kaikki lehdet suoltavat samaa tuubaa uutistorven päästä ulos. Jos haluaa variaatioita, kannattaa katsastaa vaikkapa BBC, Al-Jazeera tai Pravda. Niiden uutisissa jyrähtelevät tykit, ei Paavo Lipponen.
Suomen mediassa esim. koko Afrikan manner on pimeä vyöhyke, eikä sieltä uutisoida mitään, ellei jokin sattunut katastrofi, sotatilanne tai merirosvous ylitä uutisten "katastrofikynnystä". Pahoista asioista on tapana tiedottaa, koska ne kiinnostavat ihmisiä - varsinkin silloin kun ne tapahtuvat niille toisille, turvallisen matkan päässä omasta nojatuolista ja kahvikupista.
Pitää kuitenkin pitää mielessä, ettei median tarjoama kuva maailmasa ole lähelläkään sitä, mitä on todellisuus. Jos todella haluaa tietää, mitä jossain päin maailmaa tapahtuu, on syytä raahautua itse paikalle. Muuten saa vain laimean ja valmiiksi prosessoidun kuvauksen siitä, kuinka jossain maailmalla räjähti taas terroristien naulapommi joka oli kuitenkin niin huonoa tekoa, ettei iskussa taaskaan kuollut suomalaisia.
Irvistellen voisi ajatella, että media tarjoilee kuvaa suomalaisista jonkinlaisina superihmisinä - ikään kuin suomalaiset olisivat niin tärkeitä ihmisiä, että suomalaisia on jokaisessa maailmankolkassa, ja niin hyviä ja päteviä, ettei suomalaisiin pysty mikään paha, joka muita poloisia uhkaa.
Sanomattakin on tietysti selvää, että omatoimimatka Afghanistaniin tai Somaliaan on huono idea, koska siellä ei ole turvallista. Silti ihan kotimaan uutisia ja median tapoja kertoa (ja ennen kaikkea olla kertomatta) asioita kannattaa pitää silmällä, jos haluaa hahmotella ns. ison kuvan uutisoinnin takana. Tämäkään ei toki tarkoita, että kaiken takana on propellihattujen salaliitto, vaan pelkästään sitä, että ihmisillä on taipumusta lakaista kiusalliset asiat maton alle, ja suunnata kiinnostuksensa siihen, pystyykö Matti Nykänen olemaan ryyppäämättä ja vetämättä uutta morsiantaan turpaan.
Isommat asiat on helppo jättää taustalle, jonkun muun ongelmaksi. Kyllä yhteiskunta hoitaa.
Toinen vaihtoehto on ottaa itse selvää, ja pyrkiä vaikuttamaan asioihin. Sen sijaan että itkee, russuttaa ja kiroaa lehden uutista, jonka mukaan Helsinkiin puuhataan ruuhkamaksua, kannattaa rimpauttaa Nokialaisella omalle kaupunginvaltuutetulle tai kansanedustajalle ja kysäistä, että mitä helvettiä te oikein puuhaatte siellä.
Kun riittävän moni tietää missä mennään ja ilmaisee asiasta oman mielipiteensä, on niillä jotka istuvat asioitamme (meidän rahoillamme) hoitamassa velvollisuus kuunnella ja toimia sen mukaan.
Tieto on valtaa.
-Pastori-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)