Musamaailman pohdiskelua part VI

Anna Eriksson laukoi hieman mielipiteitä musiikkimaailmasta ja siihen liittyvistä lainalaisuuksista Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Kuten arvata saattaa, kohuhan siitä tuli. Artistin kun pitäisi aina hymyillä nätisti vaikka harmittaisi. Erityisesti naisartistin.

Sinä ostaa. Kaikki tykkää.

Eriksson pamautti, että iskelmätähtenä olo on “täysin paska maailma”. Kritiikki kohdistui lähinnä musiikkibisneksen hyvävelikerhoon - pieneen porukkaan joka määrittelee minkälaista musiikkia radiokanavilla soitetaan ja minkälaisia artisteja pinnalle nostetaan.

Siihen, että pienessä maassa pieni porukka määrää, kenestä tehdään tähti ja ketkä jäävät kakkosdivariin (Eriksson toki on ollut kärkikaartin artisti, mutta ilmaisi tyytymättömyytensä asiain tilaan siitä huolimatta). Osansa (mielestäni aiheellisesti) saivat myös kuulijat, jotka tyytyvät siihen tusinasontaan jota radiokanavilla päivästä toiseen veivataan.  

Voisi äkkiä ajatella, että tuossa kritiikissä on jonkin verran perää.Tilanne kun on suunnilleen sama, kuin pätkätöiden täyttämässä työelämässäkin: jos olet nöyrästi hymyilevä jees-mies, saat sen seuraavankin työkeikan.

Jos taas olet hankala ja kerrot miltä oikeasti tuntuu, alkaa keikkaluurissa ns. hiljainen kausi. Jos alat vaatia lisää oikeuksia, esim. kunnon korvausta tehdystä työstä, vihjataan pian että olisi tähän hommaan muitakin innokkaita tulijoita.

Työelämä on nykyään rankkaa missä tahansa, mutta tietysti haastavinta sellaisilla aloilla, joilla on vähän kultahippuja ja paljon jakajia. Kritiikin terävin kärki osuikin herra Levysetään, joka päättää mitä ja ketä myydään ja millä ehdoilla.

Ja seuraavana "hummani hei".

Levysetä menee vielä pidemmälle, kuin työ- ja elinkeinoelämä keskimäärin. Siinä missä esim. ravintola-ala luulee omistavansa työntekijän kehon ja kieltää tältä tatuoinnit, kertoo Levysetä minkälaisessa kesämekossa uusi tanssitähtönen esiintyy ja millainen persoona hänen täytyy olla.

Kun Idolsissa tai vastaavassa formaattiohjelmassa menestynyt parikymppinen tyttö tai poika joutuu tv- ja julkkispyöritykseen ja hänelle sanellaan ehdot joilla uran luvataan urkenevan, on harvalla jormaa sanoa “ei käy”. Uusi imago puetaan päälle kuin vaate, ja sitten vaan tien päälle vetämään 20 keikkaa kuussa. Ei ehdi miettimään kuka, mitä ja miksi, tekee vaan mitä käsketään. En ole psykologi, mutta veikkaan että tällaisesta tulee ennemmin tai myöhemmin hieman psyykkisiä ongelmia.

Musamaailma on “miesten maailma”, mutta silti sen kuvioissa käyttäydytään pahimmillaan kuin juoruämmien valtaamassa konttorissa. Ollaan kateellisia, panetellaan kollegoita, eikä jätetä ainuttakaan tilaisuutta käyttämättä, jos voidaan kiillottaa omaa tähteä muiden kustannuksella. Juuri näin on käynyt A.Erikssonin tapauksessa.

Ensin lehdet yrittivät revitellä kohuotsikoita aiheesta (siitähän niille rahaa maksetaan) kertomalla Annan “purkauksesta” ja "selittelystä". Seuraavassa aallossa sitten nautiskeltiinkin kollegoiden lausunnoilla, kuinka Annalta on lähtenyt mopo rotkoon ja kuinka epäkypsä ja vaikea ämmä tämä on.   

Kuulitteko... Sillä on... mielipide?!?

Perinteinen “Keitäs tyttö kahvit”-asetelma siis. Naisartistin kuuluu olla söpö ja kiva bimbo joka keikuttaa persettä eikä suutu jos setä pitää vähän kättä reidellä. Naisartisti muuttuu hankalaksi, jos sillä on oma mielipide eikä se ole kiltti ja kiitollinen. Se ei saisi sanoa “paska” ja olla vihainen.

Tuure Kilpeläinen nälvi Annaa oman vision puutteesta. Arvostan Kilpeläistä suuresti, mutta pidän lausuntoa vähän erikoisena, kun Eriksson sai juuri levystään Teoston palkinnon joka myönnettiin nimenomaan oman tyylin ja taiteellisten arvojen perusteella. Jos taas puhutaan aikaisemmasta tuotannosta, kritiikkihän koski nimenomaan sitä, ettei iskelmätähtönen saa itse päättää asioistaan. 

Jos siis haluaa tehdä jotain omaa ja pysyvää, pitää pitää oma päänsä, ei mennä amerikasta halvalla ostettujen paskaformaattien mukaan leikkimään jotain kivaa pudotuspeliä televisioon.

Egotripin Knipi huuteli takarivistä että on “Hassua, että hän (A.E) puhuu asioista, joita itse käsittelin ehkä joskus vihaisena 17-vuotiaana.”

Yhtä suurta perhettä.

Mahtoiko 17-vuotiaan Knipin ajatusmaailma todella olla pullollaan mietteitä iskelmämusiikin kaupallisuudesta ja siitä, miltä tuntuu kun joku puku-ukko päättää millainen imago muusikonalulle luodaan? Onko Knipillä ollut selkeä käsitys omasta tyylistä ja siitä, minkä värisiä sukkahousuja hän aikoo käyttää? Tuskin. Mikään ei silti estä huutelemasta, kun on itse yhdessä niistä harvoista porukoista, joiden “oma juttu” on lyönyt läpi. En toki tiedä Knipin iskelmätaustasta mitään, mutta tuskin hän on tahkonnut humppakeikkoja toistakymmentä vuotta pitkin suomea kiitollisuutta pursuten.

Artistilta nimittäin odotetaan nöyryyttä. Tämä on maan tapa. Halutaan tarina köyhyydestä pinnalle ponnistavasta nöyrästä rassukasta, joka haastatteluissa itku silmässä kertoo kuinka kiitollinen hän on saamastaan mahdollisuudesta. Samalla artistin odotetaan jotenkin dramaattisesti keikkuvan kuilun partaalla. Alkoholiongelma tai sekavat ihmissuhteet luovat mukavaa lisäarvoa, kun artistista voidaan repiä palstatilaa Seiskaan ja Hymyyn. Tähden pitää olla jatkuvasti kaltevalla pinnalla ollakseen mielenkiintoinen. 

Juuri tästä Eriksson puhui, kun mainitsi että edesmenneitä Olavi Virtaa ja Laila Kinnusta on nyt helppo ihastella, kun elinaikanaan he saivat kiertää maata hattu kädessä olosuhteissa, joista se ihmisten mielissä sitkeästi leijuva kuva “Glamourista” oli kohtuullisen kaukana. 

Kenen tahansa ihmisen mielestä on hienoa, että omaa työtä arvostetaan. Sen lisäksi sen tekemisen tulisi olla mahdollisimman siedettävää. Lisäksi myös musiikkialan ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus kritisoida vallitsevia olosuhteita ja vaatia niihin parannuksia. Ilman että kollegat puukottavat selkään ja ilman että yleisö alkaa vinkua keskustelupalstoilla näitä iänikuisia "en enää koskaan käy sen keikoilla enkä osta levyä"- ruikutuksia. (Levyjä kannattaa ostaa - maailmassa on kirjaimellisesti miljoonia kappaleita, joista radioasemat soittavat ehkä noin viittäsataa).

Tuskin Anna kohtuuttomia vaatii: mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa, ja mahdollisuutta sanoa suoraan jos jokin asia kaivertaa. Tähtikin on ihan tavallinen ihminen sen föönatun ulkokuoren alla jota lehdissä esitellään.

-Pastori-

Hesarin juttu:

http://www.hs.fi/kuukausiliite/Anna+Eriksson+oli+iskelm%C3%A4taivaan+supert%C3%A4hti+mutta+k%C3%A4rsi+joka+hetkest%C3%A4/a1365071401817 

Lisää aiheesta:

http://www.mtv3.fi/viihde/musiikki.shtml/suorista-sanoista-kohu---nain-anna-eriksson-vastaa-kritiikkiin/2013/04/1733488