Viinakortin paluu

On tässä tullut reissattua viime aikoina melkoiset määrät kotimaata ristiin raiteiden päällä.

Valtion Rautatiet, tai tuttavallisemmin VeeÄr on siitä mukava kaveri, että kun lipun hinnasta saa 50% alennuksen, junalla matkustaminen tulee jopa niukasti halvemmaksi kuin ajella omalla autolla lumipyryssä satoja kilometrejä. Ajatella.

Rahalliset edut ovat siis ilmeisiä, ja lisäksi tätäkin bloginpätkää on mahdollista kirjoitella kaikessa rauhassa valaistussa ja lämpimässä kopissa, joka kiitää sadankahdenkymmenen kilometrin tuntinopeudella kohti määränpäätään - mikäli syksy, talvi, pakkanen, muu junaliikenne, ratalankavaurio, virhe automaattisessa kulunvalvonnassa tai jumalallinen väliintulo eivät matkaa tällä(kään) kertaa keskeytä.

Talvimaiseman nytkähtäessä jälleen liikkeelle alkaa junan kaiuttimista kuulua tuttu korviarepivä pälätys, jossa intron vetää se VR:n automaattiäänitenainen - eläintenkesyttäjän rauhoittavalla, monotonisella äänellä - ja jonka jälkeen ikään kuin illan artistina tai päätähtenä päästetään junan varsinainen henkilökunta vauhtiin.


Kaiutin on liian pieni ja liian kovalla. Särkemisefekti muistuttaa Jimi Hendrixin huumeisimpia kitarasoundeja, joilla mies raiskasi aikoinaan mm. USA:n kansallislaulun unohtumattomaan kuntoon.

Tällä kertaa junan kipparina on se lupsakka kummelihahmo, joka luulee olevansa hauska, kun möllöttellöö levveetä savvoo kuin Lentävässä Kalakukossa ainakin, ja yrittää luoda ympärilleen rauhallista ja leppoisaa tunnelmaa. Närästyksestä kärsivä pukumies katselee hermostuneena kelloaan, kun landepaukku ilmoittaa junan olevan tällä hetkellä aikataulusta jäljessä noin parikymmentä minuuttia.

Kun kapteenista (jonka pakasta puuttuu kortteja, YUP) selvitään, päästetään vielä uusi artisti kehiin ja vedetään vielä ilmoitusfanfaarin loppuun liturgiat junan ravintolasta. Nuori kloppi alkaa mainostamaan kuppilan antimia korvaa miellyttävällä äänellä. Kontrasti edelliseen soundiin on suuri ja tarjoilee balsamia kuuloelinten haavoille.


Poika toivottelee kaikki tervetulleiksi lämpimän pullan ja kahvin ääreen. Mielikuvamainonta toimii, eikä kellekään tule välttämättä edes mieleen ajatella niitä tenukeppejä, jotka hilluvat junan ravintolassa järjestään koko matkan ajan vetämässä jallukolaa, vaikka oltaisiin matkalla Kolarista Helsinkiin. Tuumin jo puolivakavissani lähtöä ravintolaan. Sitten poika pyytää samalla miellyttävällä, hyväntuulisella äänellä huomioimaan, että Visa Electron ei käy maksuvälineenä junassa.

Tämän jälkeen on vaivaantunut, 10 sekunnin tauko, jonka jälkeen miespolo kuittaa vielä loppuun vaisusti"...eli siis... tervetuloa pullakahveille ravintolaan". Tulee hiljaista.



Huomaan pappageenini aktivoituvan, kun alkaa perinpohjaisesti ottaa kupoliin.

Tietoyhteiskunta Suomi Oy:ssä, jonka viennin veturi on tietoliikenneyhteyksistäkin tunnettu Nokia, on siis yhä, herran vuonna 2010, mahdotonta maksaa jumalauta junassa pullakahvinsa ja keskikaljansa kortilla?

Aikamoinen saavutus, kun ottaa huomioon, että nykyään hodarikojujen Vietnamilaisilla myyjilläkin on maksupäätteet, joilla sen 2,50 maksavan keitinrasvassa marinoidun närästyspommin voi ostaa ja survoa taksijonossa muiden myrkkyjen seurana vatsanpohjalle.

Mutta ei siis Valtion Rautateillä, hyvänen aika.

Mietin, onko syynä pelkästään sinitakkien krooninen vittuilun tarve, vai ehkä jokin teknisempi syy? Ensimmäistä puoltaa toki se, että konduktöörit ovat tänä vuonna kunnostautuneet useasti mm. heittelemällä alaikäisiä ja lasten kanssa matkaavia ulos junista jollain jumalanhylkäämillä korpiasemilla - näiden yritettyä maksaa matkansa tällä samalla surullisenkuuluisalla Electronilla.

Toisaalta nettiyhteyksien kanssa junassa on vähän niin ja näin. Maksupäätteellä maksaminen on kestävyyslaji - optimitilanteessakin laitteen perkele on taipuvainen pitkään mietiskelyyn. Luulisi silti, että jonkinlainen junan katolle viritelty antennivahvistus olisi mahdollista järjestää, jos tahtoa moiseen löytyisi.


Allekirjoittanut kunnostautui joskus keväämmällä yrittäessään ostaa Electronilla tuopillista siideriä ravintolavaunusta. Sepeilyksihän se meni. Elektroonit eivät kelvanneet, ja ravintolan akka alkoi tivaamaan kolikoita. Sain kasaan pari euroa, ja olimme äkkiä kasvokkain mahdottoman alkoholipoliittisen ongelman kanssa - myydäkö viinaa tuntuvalla alemnnuksella, vai tehdä pyhäinhäväistys ja kaataa menemään?

Päädyimme jälkimmäiseen, ja ryhtyi Louhi loitsemaan pahoja sanoja jälkeeni ja jäi surkeana miettimään, voisiko kerran avatun siideritölkin jotenkin vielä korjata. Ei voinut. Asia jäi kyllä kaivelemaan kun mietin millaista tavaraa siellä vaunussa mahtaa loppupeleissä myynnissä olla.


Aloin tuumin tässä kohtaa sellaista, että kun telemaksu on kerran mahdotonta, niin hommanha voisi hoitaa VR:n profiiliinkiin paremmin sopivan neuvostoliittolaisen mallin mukaan. Miksei junamaateissa voitaisi myydä lipun lisäksi jonkinlaista ravintolaseteliä, jonka voisi maksaa kortilla etukäteen? Senhän voisi jopa tulostaa samalle matkalipulle. Viinakortti takaisin!

Ravintolan setä tai täti sitten napsaisisi leikkuulaitteella lipun kulmasta ateria- ja juomatositteita pois sitä mukaa kun tavaraa laitetaan tuulensuojaan: eikä VR:lle tule edes lisäkuluja - maksetaan ostokset siitä samasta tulosteesta, jolla asiakas on ylipäänsä päästetty junaan mellastamaan!

Ja vielä se vastuupuoli : ajatelkaa sitä riemun ja ylpeyden tunnetta, kun asiallinen kansalainen on suunnitellut juomisensa vastuullisesti etukäteen, ja valtion virkamies nipsauttaa juhlallisesti lippuun merkinnän ja ojentaa naama peruslukemilla sen kylmän kolmosen tiskin ylitse. Tästä voisi olla Liisa Hyssäläkin ylpeä.




-Pastori-

Musamaailman pohdikelua part V

Jossain vaiheessa nuoruuttaan ihminen jaksaa olla oikeassa monesta asiasta. On mielipide kaikkeen, ja tämä on ainoa oikea mielipide. Esimerkiksi nyt vaikka musiikin suhteen. Jokainen on varmasti törmännyt hahmoihin joiden mielestä vaikkapa Hevi (ei se k-kaupan vihannesosasto) on ainoa, oikea, autuaaksitekevä musiikin laji ja kaikki muu on silkkaa paskaa.

Siinä vaiheessa tuntuu, että maailma on epäreilu paikka, koska se oma autotallibändi ei saa keikkoja vaikka soittaa (ainakin omasta mielestään) paljon parempaa musaa kuin joku iskelmätrinsessa joka ulisee radiossa sielusta ja kaipuun polttavasta tulesta (tosin tässä ontuen eteenpäin ornahtelevassa tyyppiesimerkissäkin saattaa olla ripaus liikaa toimivaa lyriikkaa, sark. huom.).


Oli miten oli, kaikilla on oma henkilökohtainen mielipiteensä siitä, mikä on hyvää musiikkia. Popmusiikki ei välttämättä ole mitään suurta taidetta, mutta jos se herättää tunteita, (puolesta tai vastaan) se toimii. Voisikin sanoa, että ainoastaan sellainen musiikki, joka on "ihan kivaa" on turhaa - esimerkkinä marketeissa ja hisseissä soiva plimplom-jatsi, joka unohtuu välittömästi kun se lakkaa kuulumasta. Tästäkin voidaan tietysti riidellä, mutta mutkat suoraksi laittaen asia lienee juuri näin.

Mikä sitten on "taidetta"? Monesti taiteeksi mielletään ns. korkeakulttuuri, musiikki, kuvataide, tanssi, yms. joka on saavuttanut jonkinlaista kansainvälistä tai ainakin kansallista tunnustusta omasta erinomaisuudestaan. Taideapurahoja jaetaan yleisesti ottaen vain ja ainoastaan "hyväksi" mielletylle, korkeakulttuuritaiteelle. Populaarimusiikin puurtajat pärjäilevät omillaan, jos pärjäävät. Kansantaiteelle ei juuri veroeuroja kilise.

Henkka & kulkurit - orkesterin levyttämänä aikanaan väsäämäni kappale "Samaa kuuta katsellaan" on nyt keikkunut Radio Sunin soitetuimpien kappaleiden top 20 -listalla jo 8 viikon ajan. Olenko minä nyt biisin tekijänä enemmän "taiteilija" kuin ennen tätä pienimuotoista menestystä? Tuskinpa.

 
Jos mietitään esim, HIM- tai Nightwish-yhtyeiden menestystä, voidaan perustellusti sanoa, että kyseiset bändit ovat merkittävän tunnettuja myös kansainvälisesti. Tästä huolimatta en usko, että mikään taidetoimikunta on ensisijaisesti syytämässä verorahoja His Infernal Majestyn kiertueiden taloudelliseen tukemiseen, enkä oikein usko siihenkään, että he pitävät bändin musiikkia Taiteena.


Muusikot (ja tietysti monet muutkin taiteilijat) toimivat käytännössä yrittäjäriskillä. Palkan määrä on hyvin vaihteleva ja se maksetaan miten sattuu. Tehdyt päivät ovat ympäripyöreitä, korvaukset tehtyyn työmäärään ja reissuelämän kustannuksiin nähden ovat surkeita. Sairaslomia ei voi pitää ellei ole sairaalan letkuissa kiinni, ilta- ja viikonloppulisiä ei käytännössä tunneta lainkaan.

Näistä lähtökohdasta käsin yritetään tehdä tehdä omaa taidetta, säveltää, sovittaa, sanoittaa, levyttää, myydä ja painaa omaa tuotetta, levyllistä musiikkia, jonka lopullinen hinta ostajalle on noin 10 euroa per käty. Käytännössä jakelukanava, ellei musiikin tekijä ole levy-yhtiön ja sen jakeluketjun siipien suojassa, on tukossa jokaiseen kaupalliseen toimijaan, poislukien bändin omat keikat joilla levyjä voi tyrkyttää suoraan kuluttajille.
Ilman isompien apuja keikkojen saaminenkin on vähän niin ja näin.

Tarja Cronberg oli taannoin otsikoissa, kun hän esitti pohdintoja taidealan ihmisten hankalasta asemasta tässä maassa. Perusajatus oli, että kulttuuria pitäisi tukea enemmän - eli käytännössä kulttuurialan ihmisille pitäisi saada lisää rahaa eri apurahojen muodossa. Asiasta heräsi tietenkin keskustelupalstoilla helvetillinen julkinen haloo - ja perusargumenttina asian vastustukselle oli - kuinkas muutenkaan - rahalliset arvot. Kanuunat ladattiin julkisessa keskusteluissa perinteisillä ammuksilla - korkeakulttuuri vastaan perustoiminnot kuten vaikkapa vanhustenhuolto.

Ihmiset mieltävät sanan "kulttuuri" tarkoittavan samaa kuin eliittikulttuuri. Siis "korkeakulttuurinen" taide, kuten vaikkapa baletti, kansallisooppera ja erilaiset sinfoniaorkesterit. Kun tähän vielä yhdistetään yleinen luottamuksen puute ministerien ja muun herrasväen toilailuihin, alkaa kansanmies olla hyvin skeptinen, kun arvelee esityksen tarkoittavan että hänen veropussistaan pitäisi kustantaa lisää huvituksia niille, joilla on jo ennestään kaikkea, tietenkin köyhien ja sorsittujen kustannuksella.


Nettien keskustelupalstat, nuo kansallisen pahoinvoinnin hyvinhoidetut tunkiot, pullistelivat paheksuntaa, kun taiteilijoille esitetään lisää rahaa. Yleinen vallitseva mielipide oli se, että jos taide on paskaa, se ei myy. Rautalangasta väännettynä : Taiteen onnistumisen mittari on suoraan verrannollinen siihen määrään valuuttaa, mitä se tekijöilleen, levittäjilleen ja esittäjilleen tuottaa. Tämä lähtökohta johtaa hieman erikoislaatuiseen tilanteeseen, sillä se tarkoittaa mm. että :

Esim. kansallisooppera ei ole taidetta, koska se pyörii jatkuvasti kymmenien miljoonien avustusten varassa. Sibeliuksen musiikki ei ole taidetta, koska rahassa mitattuna Anneli Mattila myy paljon paremmin kuin edesmennyt kansallissäveltäjä. Eino Leinon runot ovat huonoja, koska Jari Tervon tuotokset myyvät paljon paremmin, ja niin edelleen. Mistä lähtien taiteen arvon ylin mittari on ollut juuri raha?

Edelleen ajatusketjussa eteenpäin; mahtaisiko esim. nuorisojunnujen lätkäjoukkue saada toimintansa niin kannattavaksi, että sillä olisi varaa rakentaa oma jäähalli? Tulisiko kansallisoopperan rahoittaa itsensä vapaan markkinatalouden ehdoilla ja pyytää lipusta 300 rämpylää per katsoja?

Rahallisessa tukemisessa on muitakin ongelmia, kuin se, että rahaa jaetaan vain harvoille ja valituille.

Taiteen kaupallisuudessa närästystä herättää myös se, että artistit menettävät "uskottavuuttaan" kun heidän osakseen koituu suuri kaupallinen menestys. Riistoräppääjästäkin laulava herra Paleface on tehnyt suomeksi loistavan levyllisen kantaaottavaa musiikkia, jossa pureudutaan kipeästi niihin asioihin, mitkä tässä maassa ovat perseellään. Mies ottaa kantaa ylivelkaantumiseen, syrjäytymiseen, yhteiskunnan eriarvoistumiseen ja mielenterveysongelmiin vahvasti "vasemmalle kallellaan" olevasta näkökulmasta.

Toisaalta mies on itse mukana bisneksessä, joka hyödyntää kuulijoitaan kaupallisesti. Erilaisia nuorisokledjuja ja muuta fanikrääsää myydään isolla rahalla juuri niille nuorille, ("pissiksillä luottokortit" kappaleessa Helsinki Shangri-La) jotka ovat laulun tekstien aiheena ja päähänpotkittuina.

Ollaan vaikeassa tilanteessa. Jotta taide olisi "hyvää", sen pitäisi myydä, mutta jotta olisit uskottava, sinun pitäisi olla köyhä sivustakatsoja. Jäämme odottelemaan mielenkiinnolla, alkaako valtio jakaa taideapurahoja artisteille, jotka avoimesti kritisoivat koko järjestelmän toimintaa - vai mennäänkö taiteen tukemisessa perinteisiä, turvallisia latuja ja ajetaan Wagnerin ja Rachmaninovin jälkeen taksilla kulttuurikutsuille syömään hanhenrintaa.



-Pastori-

Raamatulla päähän

Viime aikoina on mediassa ollut paljon debattia niinkutsutusta kristillisestä arvomaailmasta. Syvimmät kuohunnat on aiheuttanut kiista siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevilla ihmisillä, jotka elävät keskenään, olla samat oikeudet kuin eri sukupuolta olevillakin. Näin äkkiä ajatellen voisi ajatella, että jos kerran elämme länsimaisessa demokratiassa jonka perusarvoihin kuuluu tasa-arvo, vastaus olisi itsestään selvä. Näin ei kuitenkaan ole.

"Kristilliset arvot" on siinä mielessä mielenkiintoinen käsite, että se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa.

Kristillisten arvojen taakse perustuva syrjintä on ihan okei, kun taas kaikenlaista muuta syrjintää pidetään nykyisin epäsuotuistana asiana. Jos autofirman toimitusjohtaja puhuu naisista väärällä tavalla, häntä pidetään ääliönä ja hän saa lähteä, ettei firman imago kärsisi. Kirkon imagosta kertoo kaiken oleellisen se, että kristillisten kansanedustaja on tv-haastattelussa sitä mieltä, että syrjinnän kieltävä lakimuutos tuo kirkolle "paineita".


Kristilliset arvot ja niihin vetoaminen ihmisiä eriarvoistettaessa ei ole uusi ilmiö. Ihmisiä on poltettu roviolla väärien mielipiteiden, väärän hiustenvärin, väärän seksuaalimoraalin ja väärien ajatusten takia ihan täällä Suomessakin, tosin ihan näin äärimmäisiä opetusmetodeja ei kirkko meilläkään nykypäivänä suosi.


Uskonnollisen ahdasmielisyyden takia kuolee ihmisiä ympäri maailmaa. Iranissa on vielä 2000-luvulla tapana tuomita aviorikoksen tehneitä naisia kuolemaan kivittämällä heidät hengiltä. Joku tässä tietysti ihan asiallisesti saattaisi huomauttaa, että siellä päin maailmaa on eri uskonto. Syrjinnän mekanismi on kuitenkin täysin sama : kirkko katsoo asiakseen puuttua siihen, mitä ihmiset tekevät makuuhuoneissaan, ja haluaa aiheuttaa negatiivisia julkisia seuraamuksia.

Asennevamma tarttuu - meilläkin päin maailmaa heitellään kyynelkaasua Pride-paraatissa marssivien ihmisten silmille. Kannattaa muistaa, että vääränlaisiksi koettujen ihmisten kaasuttamisella on pitkät ja synkät historialliset perinteet.




Minullekin tulee jostain syystä Kirkonseutu-niminen lehti kotiin kannettuna. En ole moista läpyskää tilannut, mutta ilmeisesti kirkko harrastaa Lidlin ja S-Marketin tavoin eräänlaista katealuemainontaa : Viikon erikoistarjous, saarna ilmaiseksi ja tilkka viiniä päälle, kotimatkalla broilerin rintafilee S-kaupasta 5,99 kilo?

Tavallisesti tämä aatteellinen julkaisu menee kissanhiekka-astian pohjamateriaaliksi ilman perinpohjaista tutustumista, mutta innostuin lukemaan sen läpi nyt kun kirkon imagoasiat ovat loistaneet kirkkaina lööpeissä.


Julkaisun mukaan kirkko järjestää mm. kursseja terveestä seksuaalisuudesta evankelisessa opistossa. (Perheniemen evankelisen opiston kurssit: "Terve seksuaalisuus")

Tarkoituksena on ilmeisesti poistaa orastavat homoseksuaaliset tai muut kierot taipumukset mätkimällä ns. "raamatulla päähän" kursseille osallistuvia ihmisparkoja.

Aika hyvin, kun ottaa huomioon, että kirkon palkkalistoilla on tälläkin hetkellä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittuja työntekijöitä. IL julkaisi elokuun lopussa uutisen, jossa perheellinen, helluntaina herännyt pappismies oli käyttänyt hyväksi 15-vuotiasta tyttöä, ja saa tästä huolimatta jatkaa virkaansa keski-suomessa koska on tehnyt parannuksen.

Avioliiton ulkopuolinen lasten paneminen on siis kirkon virallisen kannan mukaan ihan okei, mutta kahden aikuisen naisen tai miehen rakkausavioliitto on perverssiä toimintaa?

Hyi helvetti. Ja tätä opetetaan peruskoululaisille valtion rahoilla?

Lisäys 14.10:
http://areena.yle.fi/video/1354542

-Tässä videossa keskustellaan kirkon suhteesta homoihin ja avioliittoon. Mielipidekilpailussa kunnostautuvat mm. Päivi Räsänen (kd) sekä Pentti Oinonen (ps). Jos haluatte äänestää eduskuntavaaleissa ahdasmielisyyden ja kapeakatseisuuden puolesta, kehotan laittamaan nämä nimet muistiin.



-Pastori-

Jätskiä ja byrokratiaa

Suomessa on todellinen intiaanikesä. Helteen odotetaan kipuavan SM-lukemiin useilla paikkakunnilla.

Bikinikeleillä on ehdottomasti paljon hyviä puolia, mutta esim. poliisi ja pelastuslaitos suhtautuvat helteeseen hieman nihkeästi. Näillä keleillä kesämölöillä on perinteisesti ollut tapana bikineitä seuratessaan juoda pussikaupalla keskimellakkaa ja sitten vetää naapurin Pertsaa turpaan ja hukkua järveen housut puolitangossa. 

Tuskin kukaan jaksaa moisella kelillä tehdä edes töitä.

Jäätelökauppiaat toki tekevät huimaa tulosta - sikäli kun sellaista nyt ylipäänsä sallitaan. Sahanpurunsa lopullisesti kastelleet virkamiehet ovat paraikaa jyräämässä 8-vuotiaan pitämää jäätelökioskia byrokratian telaketjujen alle. Ei täällä saatana ihan noin vain yrittäjäksi ruveta, pitää maksaa luvat ja maksut ja anella pyhät voitelut Valviran papistolta, amen. Ja oikein mukavaa kesän jatkoa koko perheelle.



Virkamiesten ruoskiessa kiimasta hikoillen tulevaisuuden potentiaalisia yrittäjiä, Herrasväki on samanaikaisesti kovasti huolissaan, koska Suomen talouskasvu on hidastunut. Tämän loputtoman kasvun tarkoituksenahan on - näin annetaan ymmärtää - hyvinvointipalvelujen säilyminen. Suomi on ilmeisesti jonkinlainen rahapuu, joka hyvinhoidettuna ja bulsiitilla lannoitettuna kasvaa kasvamistaan oksat setelien painosta notkahdellen ja jakaa vaurautensa hedelmää onnellisille kansalaisille.

Jos asiaa lähdetään ajattelemaan matemaattis-loogisella lähestymismallilla, törmätään väistämättä pariin ongelmaan.

A) loppupeleissä rajaton kasvu rajallisessa ympäristössä on mahdotonta.

B) kun talous kasvaa, verotulot kasvavat samassa suhteessa - mutta palveluita supistetaan silti jatkuvasti.



Joku siis vetää kermajäätelöä välistä ja lujaa.


Mitä on talous ja sen kasvu?

Talouden alkuperäinen tarkoitus on ollut se, että jos toisella on oravannahkoja ja toisella viljaa, kannattaa tehdä vaihtokauppaa. Oravanmetsästäjä ei jaksa ammuskella pikku perkeleitä alas puusta nälkäisenä, kun taas maanviljelijä miettii että routaisen maan kaivelu on jo niin pirullista hommaa sinänsä, että sitä ei viitsi paitahihasiltaan tehdä, kun pakkanen puree kuin rabiesta sairastava minkki.

Eli - kun kaikki tuottavat jotain ja vaihtavat hyödykkeitä (rahaa, jäätelöä, yms.) keskenään, kaikki hyötyvät omasta työstään ja voivat keskittyä olemaan hyviä siinä, kun ei tarvitse osata samaan aikaan kaikkea. Alunperin talouskasvu tarkoittaa siis sitä, että talouden kasvaessa kaikki hyötyvät.

Nykytilannehan on tähän verrattuna nurinkurinen - jokaisen suomalaisen pitäisi olla kaikkien alojen erikoisasiantuntija saadakseen edes sen kusenpolttaman työharjoittelupaikan, jonka tuotto menee OY AB:n tuloksen ja siitä maksettujen verojen kautta ties minä ihme maataloustukina jonkun Nalle Wahlroosin lämpimään syliin.


Alkaa pikkuhiljaa vituttelemaan lukea päivästä toiseen lehdistä samaa liturgiaa siitä, kuinka suomalaiset tekevät liian vähän töitä, kuinka keskipalkka on 3500 euroa kuukaudessa tai kuinka kuluttamalla saadaan aikaan talouskasvua - kun todellisuudessa noin 700 000 köyhän suomalaisen arjessa ainoa mikä kasvaa on velat ja uupumus aina vain kauemmas karkaavien järjettömien odotusten ja vaatimusten varjossa.

Jos 8-vuotiaiden pentujen jäätelökioskiin tarvitaan parinsadan euron luvat, hygieniapassit, suuryrityksille suunnitellut ISO-standardoidut kylmäkoneet ja nippu selvityksiä kasvottomalle virastolle, ollaan liian syvällä suossa. Silloin annetaan sellaista signaalia ylhäältä päin, että vauraus ja sen tavoittelu kuuluvat vain harvoille ja valituille, ja tavallisten ihmisten tulee vain pitää nöyrästi päänsä kiinni ja tehdä juuri niinkuin käsketään.

Jos ei ole rahaa mitä kuluttaa tai työuraa mitä pidentää, ei ole myöskään mitään edellytyksiä osallistua rahapuun kasvatustalkoisiin. Kun kokee itsensä ulkopuoliseksi, ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Jos tähän tilanteeseen halutaan muutosta, olisi Nallen ja muiden vastaavien kermakerholaisten syytä alkaa miettiä toisenlaista tapaa kasvavan vaurauden jakamiseen. Yksi kaino ehdotelma olisi - tehkää työn tekemisestä mahdollista ja kannattavaa. Nyt olisi vielä paljon ihmisiä jotka jaksavat aloittaa.




-Pastori-