perjantai 11. helmikuuta 2011

Näköä Kulmaan

Olen viime aikoina tutkiskellut dokumenttielokuviin liittyvän kurssin tiimoilta mielenkiintoisia maailmankolkkia, joiden olemassaolosta, tavoista tai kulttuurista en ole aiemmin tiennyt yhtään mitään. Minulle on ollut selvää jo pitkään, ettei esim. keskivertojenkki tiedä, onko esim. joku Suomi Kiinassa vai Neuvostoliitossa. Uutisena minulle tuli sen sijaan se, että olen itse ihan yhtä pihalla ympäröivästä maailmasta.

Tutkiskelin karttaa siperian suunnalta etsiessäni tietoa eräässä dokkarissa esitetyn kansan olinsijoista. Google Maps on kaikkialla, joten pian paikallistin sieltä alueen, joka oli noin kaksi kertaa Suomen kokoinen. Siperia on iso, senhän kaikki tietävät. Läänissä asuu kymmenesosa Suomen populaatiosta, väestötiheyden ollessa 0,7 asukasta neliökilometrillä. Siellä on tilaa Nenetsillä huudella. Ei tarvitse katsella naapurin naamaa kovin usein. Ei välttämättä huono homma, ajattelin.

Tutkiskelin huvikseni, kuinka pohjoisessa siperia lopultakin on. Lähdin surffailemaan kartalla pohjoisen suuntaan ja bongasin vielä hyvin paljon ylempää huippuvuoret.


Meille suomalaisille on jonkinlainen itsestäänslvyys, että me asumme pohjoisessa. Lapin luonto luo outoa taikaa, ja niin edelleen. Manner loppuu jyrkänteeseen. Olen aina kuvitellut, etä asumme maailman laidalla. Ilmeisesti olen ollut väärässä.

Svalbard-niminen saariryhmä on noin 3000 kilometriä pohjoisempana kuin Helsinki. Alueella asuu pari-kolmetuhatta ihmistä, pääasiassa Norjalaisia ja lisäksi pienempi nippu itänaapureitamme. Alue on Oslon ja Pohjoisnavan puolessa välissä. Longyearbyen (paikallinen 2000 asukkaan "metropoli") on maailman pohjoisin paikka, jonne pääsee vakituisella lentokoneyhteydellä.

Tunsin oloni jotenkin huijatuksi. Jossain hyvin kaukana täältä on paikka, jossa ei ole lainkaan arvonlisäveroa, ja jossa jokaisella asukkaalla on moottorikelkka ja kivääri jota kanniskellaan mukana jääkarhujen varalta.


Aloin pohtia, kuinka rajoittunut ihmisen käsitys maailmasta loppujen lopuksi on. Kysehän ei ole niinkään siitä, etteikö tietoa olisi saatavilla. Päin vastoin, sitä on kaikkien ulottuvilla enemmän kuin kukaan ehtii omaksumaan. Ongelmana on näkökulma, tai sen puute - eli siis se, minkälaista tietoa meille normaalisti tarjoillaan.

Tästä päästäänkin luontevasti mieliaiheeseeni mediaan ja sen sättimiseen.


Media kertoo meille päivittäin uutisia. Uutisen perusajatus on, että se on totuudenmukainen kuvaus maailmalla tapahtuvasta tapahtumasta. Journalismin ohjeiden mukaan kantava ajatus on tuottaa ajankohtainen ja faktapohjainen kuva maailmasta.

Uutisen näkökulma on kuitenkin (väkisinkin) hyvin suppea. Uutinen ei ole todellisuutta, vaan se on todellisuuden representaatio, kuvaus todellisuudesta. Se tarjoilee meille tietyn, ohjatun näkökulman tapahtumista, eikä suinkaan kerro koko totuutta mistään. Päin vastoin, sen sisältöön vaikuttaa merkittävästi näkökulma, se kuinka uutisen "ohjaaja" haluaa "leikata" teoksensa.

Ohjaajan näkökulmaan ts. tapaan ajatuksiaan esitellä puolestaan vaikuttaa niskaan hengittävä talouspäällikkö, levikki, kasvupaineet, pelko potkuista ja asuntovelka. Tämän syystä ohjaaja tekee turvallisia, kaikkia tasapuolisesti miellyttäviä, tylsiä ja värittömiä uutisia. Tämä vaikuttaa uutisten tarjontaan tasapuolistavasti, ja tästä syystä kaikki lehdet suoltavat samaa tuubaa uutistorven päästä ulos. Jos haluaa variaatioita, kannattaa katsastaa vaikkapa BBC, Al-Jazeera tai Pravda. Niiden uutisissa jyrähtelevät tykit, ei Paavo Lipponen.

Suomen mediassa esim. koko Afrikan manner on pimeä vyöhyke, eikä sieltä uutisoida mitään, ellei jokin sattunut katastrofi, sotatilanne tai merirosvous ylitä uutisten "katastrofikynnystä". Pahoista asioista on tapana tiedottaa, koska ne kiinnostavat ihmisiä - varsinkin silloin kun ne tapahtuvat niille toisille, turvallisen matkan päässä omasta nojatuolista ja kahvikupista.

Pitää kuitenkin pitää mielessä, ettei median tarjoama kuva maailmasa ole lähelläkään sitä, mitä on todellisuus. Jos todella haluaa tietää, mitä jossain päin maailmaa tapahtuu, on syytä raahautua itse paikalle. Muuten saa vain laimean ja valmiiksi prosessoidun kuvauksen siitä, kuinka jossain maailmalla räjähti taas terroristien naulapommi joka oli kuitenkin niin huonoa tekoa, ettei iskussa taaskaan kuollut suomalaisia.

Irvistellen voisi ajatella, että media tarjoilee kuvaa suomalaisista jonkinlaisina superihmisinä - ikään kuin suomalaiset olisivat niin tärkeitä ihmisiä, että suomalaisia on jokaisessa maailmankolkassa, ja niin hyviä ja päteviä, ettei suomalaisiin pysty mikään paha, joka muita poloisia uhkaa.

Sanomattakin on tietysti selvää, että omatoimimatka Afghanistaniin tai Somaliaan on huono idea, koska siellä ei ole turvallista. Silti ihan kotimaan uutisia ja median tapoja kertoa (ja ennen kaikkea olla kertomatta) asioita kannattaa pitää silmällä, jos haluaa hahmotella ns. ison kuvan uutisoinnin takana. Tämäkään ei toki tarkoita, että kaiken takana on propellihattujen salaliitto, vaan pelkästään sitä, että ihmisillä on taipumusta lakaista kiusalliset asiat maton alle, ja suunnata kiinnostuksensa siihen, pystyykö Matti Nykänen olemaan ryyppäämättä ja vetämättä uutta morsiantaan turpaan.

Isommat asiat on helppo jättää taustalle, jonkun muun ongelmaksi. Kyllä yhteiskunta hoitaa.

Toinen vaihtoehto on ottaa itse selvää, ja pyrkiä vaikuttamaan asioihin. Sen sijaan että itkee, russuttaa ja kiroaa lehden uutista, jonka mukaan Helsinkiin puuhataan ruuhkamaksua, kannattaa rimpauttaa Nokialaisella omalle kaupunginvaltuutetulle tai kansanedustajalle ja kysäistä, että mitä helvettiä te oikein puuhaatte siellä.

Kun riittävän moni tietää missä mennään ja ilmaisee asiasta oman mielipiteensä, on niillä jotka istuvat asioitamme (meidän rahoillamme) hoitamassa velvollisuus kuunnella ja toimia sen mukaan.

Tieto on valtaa.



-Pastori-