Soihtuja ja talikoita

Mitä yhteistä on Olavi Virralla ja Jari Sillanpäällä?


Kumpikin heistä on tullut tunnetuksi loistavana laulajana, ja kumpikin on joutunut kusipäiden silmätikuksi.

Kuvassa sosiaalisen median kenttäoikeuden istunto 3/2018

Somelynkkauksen aikakaudella on helppoa tuhota ihminen ja hänen uransa pelkästään kohdistamalla huomio hänen henkilökohtaisiin ongelmiinsa riittävän pitkäksi aikaa. Verenhimoinen, peruskateellinen ja toisten kärsimyksestä voimaantuva roskajoukko hoitaa loput. Media pistää verirahat taskuun ja pesee kätensä puhtaaksi olemalla vain raportoivinaan ihmisiä kiinnostavista aiheista.

Jari Sillanpää on antamiensa tietojen mukaan käyttänyt metamfetamiini -nimistä synteettistä huumetta noin kolmen vuoden ajan. Syitä voi jokainen häntä henkilökohtaisesti tuntematon ainoastaan arvailla. Se mitä tiedetään on, että hänen pitkäaikainen parisuhteensa päättyi suunnilleen aineen käytön alkuaikoihin, ja että hän on tehnyt julkista uraa vuodesta 1995 ollen jatkuvasti suurennuslasin alla tekemisineen.

Ihminen voi mennä raiteiltaan monesta syystä. Erot ja muut suuret elämänmuutokset ratkaistaan Suomessa perinteisesti päihteillä, tarttumalla pulloon. Addiktio erilaisiin päihdyttäviin aineisiin syntyy, kun aineiden saatavuus alkaa nousta elämän ykkösprioriteetiksi, eikä muulla ole enää väliä.

Moni addikti pystyy kuitenkin hoitamaan työnsä, ja addiktoituu salaa. Näin on käynyt myös Jari Sillanpään tapauksessa. Tällöin puhutaan ns. viihdekäytöstä. Tilanne on sama kuin perinteisessä työssä olevalla juopolla duunarilla, joka vetää viikolla joka päivä töiden jälkeen sixpackin, ja viikonloppuna juo itsensä kahtena päivänä tiedottomaksi. Maanantaina taas työmaalle ja samalla reseptillä uuteen viikkoon.

Tämä on kuitenkin "normaalia". Kuten sekin, että perheessä nyt vaan hiljaa kärsitään puolison juopottelun takia, eikä se kellekään kuulu, yksityisasia. Portaissa kompastuin.

Ken on synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.

Sen sijaan kun luetaan kommentteja Jari Sillanpään huumekohusta, ei yksityisasioista ole enää tietoakaan, vaan julkinen riepottelu, viha, välinpitämättömyys ja sairas kateus rehottavat. Inhimillisyytensä menettäneet internetin röllipeikot huutavat suu vaahdossa ja janoavat verta. He kirkuvat kuinka narkki pitäisi viedä saunan taakse, haukkuvat miehen paskaksi artistiksi jonka olisi pitänyt lopettaa jo 20 vuotta sitten, ja veikkailevat kuola suupielistä valuen kuinka pian tämä piikittää itsensä kuoliaaksi. Kun media haastattelee Sillanpäätä ja tämä vastaa esitettyihin kysymyksiin, on se lynkkaajien mielestä huumehörhön säälittävä yritys saada lisää keikkoja ja sympatiaa.

Ihminen joka on päihdekoukussa kärsii ja tarvitsee apua. Sen sijaan Jarin pitäisi nyt kommentoijien mielestä pyydellä kovasti anteeksi käytöstään. Ikään kuin se olisi huumeaddiktion kanssa kamppailevan ihmisen ykkösprioriteetti.

Artistien fanittaminen perustuu harhaluuloon, että jos toisen ihmisen esiintyminen tekee vaikutuksen henkilökohtaisella tasolla, luullaan että tähän artistiin on syntynyt jokin henkinen yhteys. Kun sitten artisti ei olekaan toivotun kaltainen, menee pettymys tunteisiin ja aloitetaan henkilökohtainen haukkuminen. Artisti on pettänyt ihailijansa, valehdellut henkilökohtaisesti päin naamaa. Ei ymmärretä, että kyseessä on ihminen, jolla on ihmisen ongelmat, ja että kukaan ei ole täydellinen eikä selviydy maailmasta kolhuitta, vaikka urheilisi, äänestäisi kokoomusta, olisi korrektin keskiluokkainen ja maksaisi laskunsa ajoissa.

Oma kategoriansa ovat ilkeät, pahantahtoiset ihmiset, jotka nauttivat suunnattomasti saadessaan nähdä kuinka toinen ihminen kärsii. Heitä kutsutaan myös koulu- ja työpaikkakiusaajiksi. Heidän pieneen sieluunsa ei mahdu ymmärrys siitä, että elämänhallinnan menettäminen voi sattua kenelle tahansa, monenlaisista syistä. Mika Myllylä, Matti Nykänen, Simo Silmu, 7-päivää. Ai että, kylläpä niillä nyt menee taas huonosti. Näistä toisten kärsimyksistä voimaantuvista ihmisistä ihaninta on seurata kuinka menestystä saaneet ihmiset tuhoutuvat ongelmiinsa, ja kuinka lohdullista heistä onkaan, että vaikka oma sielu on pieni ja mitätön, voi kuuluisuuksillekin käydä huonosti. Sehän se on parasta, sillä suomalainen on sellainen, että se maksaa itse 50€ ettei naapuri saa satasta.

Kaikille näille saunan taakse halajaville esittäisin empatiatestinä kysymyksen: Mitäpä jos tämä sattuisi sinulle tai jollekin läheisellesi? Entäpä jos oma puolisosi olisi juoppo, joka kusee alleen sammuttuaan nojatuoliin joka ilta viinipullo sylissä? Entäpä jos oma poikasi tai tyttäresi myisi persettä saadakseen lisää aineita, etkä tietäisi missä hän aikaansa viettää vaan odottelisit silmät punaisina läpi yön tietoa siitä onko hän ylipäätään yhä hengissä? Vieläkö tuntuisi siltä, että vitun narkkari, omapahan on ongelmansa, kuolisi pois verorahojani kuluttamasta?


Inhimillisyys on katoava luonnonvara. 


Vuonna 2016 alkoholiperäisiin syihin suomessa kuoli noin 1700 henkilöä. Vertailun vuoksi huumekuolemia oli vuonna 2010 yhteensä 156 kappaletta. Näistä kuolemista suuri osa oli reseptilääkkeinäkin määrättyjen opioidien, bentsodiaptsepiinien ja alkoholin yhteisvaikutuksesta seuranneen yliannoksen aikaansaannosta. Metamfetamiineihin kuoli alle 20 ihmistä. Mutta koska huu huu huu huu huumetta, ja koska menestynyt artisti, niin narkki hirteen vaan ja multaa päälle.

Itse toista vuosikymmentä koulukiusaajien rääkättävänä olleena ihmisenä voin kertoa, että viha on yhä syvällä sellaisia ihmispaskoja kohtaan, jotka toistensa yllyttämänä pyrkivät joukolla lyömään lyötyä ja nostattavat sillä omaa huonoa itsetuntoaan. Hyvää pitkää perjantaita myös kaikille heille.


-Pastori-

Musamaailman pohdiskelua part XI

Pisti silmääni Vantaan Sanomien julkaisema juttu, joka oli jaettu sosiaalisessa mediassa.
Se on otsikoitu raflaavasti näin: "Uusi viinalaki uhkaa viedä artisteilta työt – Luulen, että tästä lähtien ravintoloissa lauleskellaan pelkkää karaokea"

Uusi alkoholilaki nimittäin mahdollistaa jatkossa sen, että ravintolat voivat pitää oviaan auki ilmoituksella niin pitkään kuin huvittaa, viinanmyynnin joutuvat kuitenkin lopettamaan kello 4:00 aamuyöstä, eikä uutta kierrosta saa aloittaa ennen aamuyhdeksää.

Entisessä säädännössä ravintolan jatkoaika vaati "tasokasta ohjelmaa" lupien heltymiseksi, eikä esim. karaokea tällaiseksi laskettu. Niinpä ravintolan piti järjestää ohjelmaa esim. palkkaamalla bändi, trubaduuri tai muu vastaava illan ohjelmaksi voidakseen myydä viinaa maksimaaliseen tappiin saakka. Nyt tällaista tasovelvoitetta ei siis enää ole, ja myyntilupa löytyy huolimatta siitä onko paikalla elävää musiikkia vai ei.


Jutussa on haastateltu ravintola Pingviinin omistajaa Petri Hietalaa, joka on tyytyväinen muutokseen ja siihen että nyt ravintola voi säästää bändikuluissa jotka ovat olleet kammottavat, Hietalan sanojen mukaan yksittäinen keikka on voinut maksaa jopa 500-1000 euroa.

"Nyt kaikki lattialle, Maikku laulaa Aikuisen Naisen!"

Ymmärrän toki, että ravintolan tehtävä on tehdä omistajalleen mahdollisimman paljon rahaa. Sitähän bisnes on. En kuitenkaan niele Hietalan näkemystä tolkuttoman kalliista musiikista.

Ravintola Pingviini kehuu sivuillaan, että ravintolaan mahtuu jopa 700 ihmistä. Jos nyt ajatellaan että lauantaina olisi tupa täynnä tai ainakin lähellä sitä, sanotaanko nyt vaikka 600 juhlijaa, olisi tilanne seuraava:

Pääsylippu 5€ / hlö + narikka 2€ (luvut päästä vedettyjä, en tiedä mitä Pingviinissä oikeasti ottavat)
-> Illan lipputulot narikkoineen 7*600 =  4200€.

Bändi on siis maksanut itse itsensä jo sillä, että porukkaa tulee paikalle, ihan kirkkaasti.
Bändi-iltoina käytäntö on monesti myös se, että lipusta otetaan enemmän rahaa per asiakas, joten tuskin se persnetolle menee, ellei yrittäjä harrasta ns. Stubbilaista matematiikkaa.

Jos bändi on vieläpä hyvä, ja porukka viihtyy pitempään, ja juo musiikin soidessa esim. 2 alkoholijuomaa enemmän, tilanne muuttuu seuraavasti :

Olut / siideri / paukku / Eviani / mikälie-juoma keskiarvoltaan 6€ kpl x 2 = 12€
-> lisäpirtelöt tuottavat 600*12€ = 7200€ (voipi tämäkin jäädä Vantaan hintatasosta, jota en ole tarkistanut).

Toisin sanoen - jos bändi tuo edes parin juodun juoman verran lisäarvoa per baarissa asioiva kekkuli tahi kekkulitar - voi se hyvinkin tuottaa palkkionsa hinnan 7-14 -kertaisena takaisin. Aika moni sijoittaja olisi tällaiseen tuottoon varsin tyytyväinen.

Ravintoloitsija tosin väittää, etteivät asiakkaat ole juuri "bilebändejä kaivanneet". Riippuu tietysti asiakkaan musiikkimausta ja bilebändin tasosta. Itse veikkaisin että tasokas elävä musiikki kiinnostaa ihmisiä enemmän kuin karaoke tai DJ, mutta makunsa kullakin.

Hietala pistelee jutussa myös käsitteensä iloisesti sekaisin. Hän puhuu samaan hengenvetoon trubaduureista, tähtiartisteista, ja bilebändeistä, tekemättä mitään eroa näiden välille muutoin kuin kustannusmielessä. Pointtina on vain, että bändit aiheuttavat kuluja. Ymmärrän että se harmittaa, mutta työstä maksetaan yleensä palkkaa.

Ymmärrän toki, että esim. mies + kitara -yhdistelmä ei välttämättä palvele 700-paikkaisen ravintolan yleisön biletarpeita vaan sopii paremmin pienempään baariin, mutta tässä kohtaa menestyvä ja asiantunteva ravintolayrittäjä tietää mitä ostaa, ja palkkaa sen "kalliimman" bilebändin, joka vetää tämän päivän hittejä bilekansan tarpeisiin. Asiantunteva yrittäjä ymmärtää myös, että varsinaiset tähtiartistit, jotka takavat sen että tupa on täynnä vähän isommallakin pääsylipun hinnalla, eivät tule esiintymään 500€ korvauksella bändeineen koko illaksi.

Ja seuraavana laulamaan tulee Austin Powers.

Itse näkisin niin, että muusikot, esiintyjät ja ravintoloitsijat ovat samalla puolella. Esiintyjät tuottavat elämyksiä, jotta ihmisillä olisi hauskaa. Ravintoloitsijat tuottavat paikan tälle hauskanpidolle ja myyvät asianmukaiset rentoutumisjuomat edistämään yleisön viihtymispyrkimyksiä. Lopputulemana esiintyjät saavat (ainakin toivottavasti) elantonsa tekemällä työtä jota rakastavat, ravintola saa viivan alle paljon riihikuivaa, ja se asiakas saa itsensä hyvälle mielelle, ja menee taas paremmalla fiiliksellä maanantaina sorvin ääreen pyörittämään tätä yhteiskuntaa. Tämä on todellinen Win-win-skenaario.

Jos sen sijaan illasta jää fiilis, että tuotteista otetaan kallista hintaa ja palvelu on vähän sinne päin, alkaa asiakkaalle tulla jossain vaiheessa mieleen että olisikohan muualla parempi meininki.

Tällöin esiintyjä on sossussa, ravintola konkassa, ja asiakas vittuuntuneena jossain muualla käyttämässä rahojaan. Näin pikkuisen kärjistäen tietenkin, mutta ymmärtänette pointin. Seitsemän euron Lapinkullan tai kympin sateenvarjodrinkin voi jotenkin perustella, jos sitä juodessa katsoo lempibändinsä esiintymistä, mutta se alkaa maistua katkeralle, jos sitä ryydittää +/- 2,5 sävelaskelta päin helvettiä laulettu Mombasa.

Karaoke on kivaa, ei siinä mitään. Harrastan itsekin ja arvostan heitä jotka sitäkin hyvin tekevät, sekä heitä jotka ylittävät itsensä ja menevät oman mukavuusalueensa ulkopuolelle laulaessaan.

Ymmärrettävä on kuitenkin, että muusikot tekevät työtä, josta kuuluu maksaa palkkaa. Muusikoiden liitto määrittelee ravintolamuusikon vähimmäistaksaksi 200€ +13,5% lomakorvaus per ilta, ja tämän päälle pitäisi vielä maksaa km-korvaus, päiväraha, ja niin poispäin. Todellisuudessa muusikot ovat harrastaneet sitä kuuluisaa paikallista sopimista jo pitkään, ja ottavat palkaksi sen mitä saadaan neuvoteltua sieltä missä sitä on tarjolla. Rakkaudesta lajiin.

Olen silti sitä mieltä, että elävällä musiikilla on edelleen kysyntää ja arvostusta, ja uskon että sitä halutaan kuulla jatkossakin. Hyvistä elämyksistä kannattaa hieman maksaa.




-Pastori-