Viinakortin paluu

On tässä tullut reissattua viime aikoina melkoiset määrät kotimaata ristiin raiteiden päällä.

Valtion Rautatiet, tai tuttavallisemmin VeeÄr on siitä mukava kaveri, että kun lipun hinnasta saa 50% alennuksen, junalla matkustaminen tulee jopa niukasti halvemmaksi kuin ajella omalla autolla lumipyryssä satoja kilometrejä. Ajatella.

Rahalliset edut ovat siis ilmeisiä, ja lisäksi tätäkin bloginpätkää on mahdollista kirjoitella kaikessa rauhassa valaistussa ja lämpimässä kopissa, joka kiitää sadankahdenkymmenen kilometrin tuntinopeudella kohti määränpäätään - mikäli syksy, talvi, pakkanen, muu junaliikenne, ratalankavaurio, virhe automaattisessa kulunvalvonnassa tai jumalallinen väliintulo eivät matkaa tällä(kään) kertaa keskeytä.

Talvimaiseman nytkähtäessä jälleen liikkeelle alkaa junan kaiuttimista kuulua tuttu korviarepivä pälätys, jossa intron vetää se VR:n automaattiäänitenainen - eläintenkesyttäjän rauhoittavalla, monotonisella äänellä - ja jonka jälkeen ikään kuin illan artistina tai päätähtenä päästetään junan varsinainen henkilökunta vauhtiin.


Kaiutin on liian pieni ja liian kovalla. Särkemisefekti muistuttaa Jimi Hendrixin huumeisimpia kitarasoundeja, joilla mies raiskasi aikoinaan mm. USA:n kansallislaulun unohtumattomaan kuntoon.

Tällä kertaa junan kipparina on se lupsakka kummelihahmo, joka luulee olevansa hauska, kun möllöttellöö levveetä savvoo kuin Lentävässä Kalakukossa ainakin, ja yrittää luoda ympärilleen rauhallista ja leppoisaa tunnelmaa. Närästyksestä kärsivä pukumies katselee hermostuneena kelloaan, kun landepaukku ilmoittaa junan olevan tällä hetkellä aikataulusta jäljessä noin parikymmentä minuuttia.

Kun kapteenista (jonka pakasta puuttuu kortteja, YUP) selvitään, päästetään vielä uusi artisti kehiin ja vedetään vielä ilmoitusfanfaarin loppuun liturgiat junan ravintolasta. Nuori kloppi alkaa mainostamaan kuppilan antimia korvaa miellyttävällä äänellä. Kontrasti edelliseen soundiin on suuri ja tarjoilee balsamia kuuloelinten haavoille.


Poika toivottelee kaikki tervetulleiksi lämpimän pullan ja kahvin ääreen. Mielikuvamainonta toimii, eikä kellekään tule välttämättä edes mieleen ajatella niitä tenukeppejä, jotka hilluvat junan ravintolassa järjestään koko matkan ajan vetämässä jallukolaa, vaikka oltaisiin matkalla Kolarista Helsinkiin. Tuumin jo puolivakavissani lähtöä ravintolaan. Sitten poika pyytää samalla miellyttävällä, hyväntuulisella äänellä huomioimaan, että Visa Electron ei käy maksuvälineenä junassa.

Tämän jälkeen on vaivaantunut, 10 sekunnin tauko, jonka jälkeen miespolo kuittaa vielä loppuun vaisusti"...eli siis... tervetuloa pullakahveille ravintolaan". Tulee hiljaista.



Huomaan pappageenini aktivoituvan, kun alkaa perinpohjaisesti ottaa kupoliin.

Tietoyhteiskunta Suomi Oy:ssä, jonka viennin veturi on tietoliikenneyhteyksistäkin tunnettu Nokia, on siis yhä, herran vuonna 2010, mahdotonta maksaa jumalauta junassa pullakahvinsa ja keskikaljansa kortilla?

Aikamoinen saavutus, kun ottaa huomioon, että nykyään hodarikojujen Vietnamilaisilla myyjilläkin on maksupäätteet, joilla sen 2,50 maksavan keitinrasvassa marinoidun närästyspommin voi ostaa ja survoa taksijonossa muiden myrkkyjen seurana vatsanpohjalle.

Mutta ei siis Valtion Rautateillä, hyvänen aika.

Mietin, onko syynä pelkästään sinitakkien krooninen vittuilun tarve, vai ehkä jokin teknisempi syy? Ensimmäistä puoltaa toki se, että konduktöörit ovat tänä vuonna kunnostautuneet useasti mm. heittelemällä alaikäisiä ja lasten kanssa matkaavia ulos junista jollain jumalanhylkäämillä korpiasemilla - näiden yritettyä maksaa matkansa tällä samalla surullisenkuuluisalla Electronilla.

Toisaalta nettiyhteyksien kanssa junassa on vähän niin ja näin. Maksupäätteellä maksaminen on kestävyyslaji - optimitilanteessakin laitteen perkele on taipuvainen pitkään mietiskelyyn. Luulisi silti, että jonkinlainen junan katolle viritelty antennivahvistus olisi mahdollista järjestää, jos tahtoa moiseen löytyisi.


Allekirjoittanut kunnostautui joskus keväämmällä yrittäessään ostaa Electronilla tuopillista siideriä ravintolavaunusta. Sepeilyksihän se meni. Elektroonit eivät kelvanneet, ja ravintolan akka alkoi tivaamaan kolikoita. Sain kasaan pari euroa, ja olimme äkkiä kasvokkain mahdottoman alkoholipoliittisen ongelman kanssa - myydäkö viinaa tuntuvalla alemnnuksella, vai tehdä pyhäinhäväistys ja kaataa menemään?

Päädyimme jälkimmäiseen, ja ryhtyi Louhi loitsemaan pahoja sanoja jälkeeni ja jäi surkeana miettimään, voisiko kerran avatun siideritölkin jotenkin vielä korjata. Ei voinut. Asia jäi kyllä kaivelemaan kun mietin millaista tavaraa siellä vaunussa mahtaa loppupeleissä myynnissä olla.


Aloin tuumin tässä kohtaa sellaista, että kun telemaksu on kerran mahdotonta, niin hommanha voisi hoitaa VR:n profiiliinkiin paremmin sopivan neuvostoliittolaisen mallin mukaan. Miksei junamaateissa voitaisi myydä lipun lisäksi jonkinlaista ravintolaseteliä, jonka voisi maksaa kortilla etukäteen? Senhän voisi jopa tulostaa samalle matkalipulle. Viinakortti takaisin!

Ravintolan setä tai täti sitten napsaisisi leikkuulaitteella lipun kulmasta ateria- ja juomatositteita pois sitä mukaa kun tavaraa laitetaan tuulensuojaan: eikä VR:lle tule edes lisäkuluja - maksetaan ostokset siitä samasta tulosteesta, jolla asiakas on ylipäänsä päästetty junaan mellastamaan!

Ja vielä se vastuupuoli : ajatelkaa sitä riemun ja ylpeyden tunnetta, kun asiallinen kansalainen on suunnitellut juomisensa vastuullisesti etukäteen, ja valtion virkamies nipsauttaa juhlallisesti lippuun merkinnän ja ojentaa naama peruslukemilla sen kylmän kolmosen tiskin ylitse. Tästä voisi olla Liisa Hyssäläkin ylpeä.




-Pastori-