Lasten Asialla vol.2

Varttuneemmat saattavat muistaa kuinka joskus kakaroina oltiin ulkona ja leikittiin milloin mitäkin kesät talvet. Saatettiin ajaa fillarilla täysillä alamäkeen ja kiipeillä kymmenmetrisillä kallioilla. Myöhemmin sitten ryhdyttiin koviksi jätkiksi. Jotkut yrittivät änkeä kyyn pulloon ja saivat pureman, toiset ajoivat mopolla ilman kypärää amisviikset tuulessa lepattaen.

Reenattiin kuudella pullolla keppanaa ja porukoilta varastetuilla tupakoilla aikuisena oloa. Tehtiin kaikkea sellaista, mikä ehkä tarkemmin ajatellen olisi voinut jäädä tekemättäkin, mutta tehtiin kuitenkin ja selvittiin hengissä ja kutakuinkin terveenä aikuisiksi saakka. Oli kaikesta peuhaamisesta huolimatta selkeä ymmärrys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.


Se oli ennen se. (Tässä vaihessa voidaan ottaa mukavampi asento narisevassa keinutuolissa ja koputella piippu tyhjäksi kuistille.)


Nyttemmin tilanne on sellainen, että jos kakarat ovat yksinään kalliolla (ilman kypärää ja suojaliivejä) polttamassa ja juomassa ja pelehtivät jonkin vaarallisen luontokappaleen kanssa, paikalle kutsutaan poliisi, palokunta, ambulanssi, sosiaalitoimi, Liisa Hyssälä, sekä psykologeista ja nuorisopapeista koostuva kriisiryhmä selvittämään tilannetta, jossa avuttomia lapsiparkoja on havaittu epäinhimillisissä olosuhteissa.

Pistetään jonkinlaiset asiantuntijat itkemään lehdistölle kuinka lapsen etu on kaikessa pääasia. Spekuloidaan mahdollisuudella kieltää kyykäärmeet uudella lailla. Mietitään tosissaan dokaisiko nuoriso vähemmän, jos kaljapulloon laitettaisiin suuri etiketti jossa lukee "HYI, EI SAA JUODA". Pidetään tv-paneeleja, joissa ruoditaan nykyajan vanhempien kyvyttömyyttä kasvattaa lasta ilman asiantuntevaa lässyttävistä ämmistä koostuvaa organisaatiota ja pakkohoitavaa neuvolaa. Voivotellaan miten vähän on valtion varoja käytettäväksi huostaanottoihin, joiden pääasiallinen syy on se, ettei vanhemmilla ole varaa PlayStation 3:een - lapsen kehitys kun vaarantuu, jollei hän saa samanlaisia virikkeitä kuin muidenkin lapset.


Lapsen ehdoilla mennään kaikessa julkisuudessa vellovissa lässytätien ja -setien keskusteluissa, mutta mennäänköhän sittenkään?


Hiljattain lehdistössä ilmeni tapaus, jossa isä oli nostanut kakaransa tukasta ilmaan, kun nämä olivat repiä kissanpennun kahtia tapellessaan siitä, kumpi saa näin tyydyttää hellyyden jakamisen tarvettaan. Isä sai syytteen, ja tuomion oikeudessa, kun oli pahoinpidellyt lapsiaan.

Mahtaa olla isäukko melkoinen auktoriteetti tämän jälkeen perheessä. Lapsilla pitää olla oikeuksia. Vanhemmillahan niitä ei enää ole - Googlettakaa vaikka.


Nähdäkseni isä yritti menettelyllään opettaa pikku mussukoille, ettei eläimen repiminen kahtia ole eettisesti suotavaa toimintaa, ja kun verbaalinen puuttuminen ei tilanteen akuuttiuden vuoksi ollut riittävän nopea toimenpide, (kissan hengenlähdön kannalta asiaa tarkastellen) päätti vanhempi toimia fyysisesti lopettaakseen eläinrääkkäyksen.

Nyt pikkusieluiset ihmiset voivat kysyä, onko mielestäni oikein, että lapsia saa pahoinpidellä? Tähän heitän vasta-argumenttina, onko arvon pikkusielun mielestä oikein, ettei lapsia kasvateta? Ero tukistamisen ja sairaalahoitoa vaativan, toistuvan luiden katkomisen välillä on kuitenkin, no, sanoisinko jopa merkittävä.

Kasvatuksen puutteellakin saattaa joskus olla jopa hieman epäsuotuisia vaikutuksia. Jos kasvattajana on X-Box ja sosiaalitäti, voi käydä kuten Britanniassa : lukutaidoton, asosiaalinen 16-vuotias puukotti tuttavansa kuoliaaksi konsolista syntyneen riidan takia. Ihan kotimainen uutinen taas on se, että kaksi 15-vuotiasta on syytteessä koulun tuhopoltosta.



Jos ensimmäinen varsinainen auktoriteetti mihin kasvava miniterroristi törmää on vasta virkaansa toimittava poliisi, (joka ei sekään saa alaikäistä tapausta mihinkään vastuuseen mistään) on jo auttamatta liian myöhäistä. Vasta täysi-ikäisen tekemiin ryöstöihin, tappoihin, pahoinpitelyihin ja varkauksiin saa puuttua. Ei lasten.



Kakarat oppivat jo tarhassa että möykkääminen ja toisten päältä kävely on ihan okei. Kun tähän yhdistetään vielä se fakta, että kun pikku kullanmuruilta taittaa hiuksenkin päästä kotona, on äkkiä oikeudessa tuomiolla kuin Jeesus ristillä - onko mikään ihme, että riiviöt oppivat tekemään jo lapsesta asti ihan mitä huvittaa?

Oman lusikkansa soppaan työntää vielä joku Nina Mikkonen, joka rähjää kotiäitiyden puolesta. Uraäidit ovat fasisteja. Pienille lapsille on kuulemma vahingollista joutua vieraiden hoidettavaksi. Moniko on kuullut afrikkalaisista ADHD-lapsista? En minä ainakaan. Vaikka siellä päin on usein tapana että koko kylä hoitaa yhdessä kaikkien kyläläisten mukuloita.

Tämänkaltaisten mielipideautomaattien kotkotusten pohjalta sitten puuhastellaan lakeja lasten suunnattomien kärsimysten vähentämiseksi - "lapset kärsivät koska päivähoitokokoa ei saada lailla rajoitettua" - mutta samaan aikaan heitetään rikoslainsäädännön ja ammattijeesustelijoiden voimin hatullinen kakkaa niiden vastuullisten vanhempien silmille, jotka yrittävät kasvattamalla tehdä lapsistaan yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. Hullujen touhua.


Jos halaat lasta, olet pedari, jos tukistat sitä, olet väkivaltarikollinen. Ole siinä nyt sitten rakastava ja huolehtiva, autoritäärinen vanhempi.





-Pastori-