Musiikkimaailman pohdiskelua

Jälleen vierähti viikonloppu musiikin soittamisen merkeissä Henkan & Kulkureiden riveissä. Oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, väsymyksestä pystyyn kuolevia kosketinsoittajia, Mercedeksen kotitekoisen peräluukkutekniikan kenttähuoltoa, sightseeingiä maamme itäosissa, Lauri Tähkän tv-keikkaa, joulukinkkua, X-Boxmaaottelu (Suomi-Ruotsi 8-2), sekä perisuomalainen sunnuntairuoka Opera Special kotiinkuljetuksella.

Baariinkin houkuteltiin, mutta ei sitä sinne enää jaksanut, kun kunto loppui riehumisen ja roudaamisen jälkeen. Enstaina sitten.


Soittohommiin yleisön muodossa kortensa kekoon kantaneille jälleen iso kiitos, on mukavaa soittaa kun saa plusmerkkistä jälkilöylyä ja näkee että porukkaa on paljon ja väki myös tykkää pyörähdellä lavan edessä.




Saimme mielestäni erittäin arvokkaan palautteen, kun eräs herrasmies tuli kehumaan orkesterimme suoritusta sanomalla että meillä on hyvä soundi.

Tässä ollaan asian ytimessä - jos bändi kuulostaa omanlaiseltaan, ja soundissa on tyyliä, ollaan oikeiden asioiden äärellä. Silloin on jotain mitä tulla kuuntelemaan - bändiä, joka kuulostaa itseltään, bändiä jolla on oma soundi.



Mitä sitten taas katseluun tulee, ymmärrän toki, että esteettinen silmä lepää esim. juurikin herra Tähkän kanssa keikkailevassa Johanna Koivussa paremmin kuin allekirjoittaneen lavahabituksessa joka heiluu puolelta toiselle kuin kirves metsätöissä ja huutaa pää märkänä. Siltikin hyvä keikka on osiensa summa - pläjäys jossa on tapahtumaa, energiaa, asennetta, huumoria, hyvää menoa ja meininkiä - ja tietysti se hyvä soundimaailma.

Jos musiikki olisi pelkästään kuuntelua, ei tarvittaisi live-esiintymisiä.



Tästä päästäänkin asian kääntöpuoleen.

Eräät (sanoisinko jopa monet) musiikin ammattilaiset ovat sitä mieltä, että bändien pitää näyttää tietynlaisilta ja kuulostaa mahdollisimman samanlaisilta.

Kaikille soittajille turkkilainen takatukka, viininpunainen pikkutakki ja korviin asti ulottuva jenkkihymy ovat ilmeinen must. Kummelihan on lanseerannut menestyksekkäästi tämäntyyppisiä muusikkohahmoja jo kuta kuinkin kymmenen vuotta.



Haluavatko ihmiset sitten nähdä tuotteistettuja tanssiorkestereita? Pitääkö kaikkien hymyillä koko ajan? Pitääkö kappaleiden olla valmiiksi pureskeltua tusinasontaa, joka viihdyttää 3 minuuttia ja katoaa sen jälkeen mielestä nopeammin kuin lumiukko pannuhuoneesta, eikä jätä minkäänlaista tunnetilaa jälkeensä?

Seuraava edustaa henkilökohtaista mielipidettäni, eikä ole tarkoitettu loukkaukseksi ketään musiikin esittäjää eikä kuuntelijaa kohtaan. Tämän mielipiteen takia minut saa vapaasti lynkata tai leimata kukspääksi jos näin haluaa. Mutta.



Ajatelkaapa esim. pitkän linjan tanssiviihdyttäjää Finlandersia, ja heidän esittämäänsä kappaletta Oikeesti.

Ensin kehut : mieleenjäävä biisi ja hyvin tuotettu.



Sitten negatiivinen palaute : kyseinen kappale on mielestäni KAMMOTTAVAA KLISEISTÄ PASKAA JONKA JULKINEN ESITTÄMINEN PITÄISI PIEKSEMISEN UHALLA KIELTÄÄ.

Tässä kappaleessa on menty joka paikasta sieltä, missä aita on matalin, ja siitä huolimatta osataan tehdä oksettava mahalasku jonnekin keski-ikäisen miehen mukatunteellisen avautumisen ja slaavilaisen "ranteet auki"-meiningin välimaastoon.

Tämä kappale on musiikillinen vastine pirteälle tekohymylle. Pohjanoteerauksena mainittakoon vielä versio "uskon oikeesti joulupukkiin". Älkää nyt aikuiset miehet viitsikö.

Jos Finlandersin sävellys- ja sanoitustyöstä vastaavat voivat käsi sydämellä sanoa, että tämä on aito ja henkilökohtaisesti koskettava tarina, joka on tehty jostain muusta syystä kuin siitä, että tehdään kaupallinen sontahitti ja mennään nauraen pankkiin, olen syvästi pahoillani edellisestä ja pyydän anteeksi.



Nyt joku voi sanoa, että tee itse parempia kappaleita. Niin yritänkin tehdä. Silti kaupallisessa mielessä mitattuna olen valovuosia Finlandersia jäljessä. Tämä kyseinen klimppisoppa on myynyt platinaa. Siis ihan Oikeesti.


En ymmärrä. Mielestäni maailmassa on tuhansia parempia, sisällökkäämpiä, sielukkaampia, menevämpiä, paremmin sanoitettuja, tanssittavampia ja paremmin toteutettuja biisejä, mutta silti diipadaapa myy hyvin.

Miksi? Onko kyseessä levy-yhtiöiden monopoli, vai ihmisten ajattelemattomuus? Onko liian helppoa tarttua musiikkiin kuin McDonaldsin hampurilaiseen, sen sijaan että näkisi sen vaivan että selvittäisi onko jotain oikeaa ruokaakin tarjolla? Onko kyse laiskuudesta vai tietämättömyydestä? Tähän ei lienee helppoa löytää yksiselitteistä vastausta.


Fakta on kuitenkin se, että vain "mainstream"-myynnillä on suomessa mahdollista tulla toimeen. Musiikin tarjonta ja monipuolisuus on jatkuvasti kapenemassa kaikesta nettilatauksesta ynnä muusta jakelukanavahypesta huolimatta. Tästä huolehtivat formaattiradiot ja isot levy-yhtiöt. Kuka haluaa tehdä "taidetta" kun kaikki Idolsit ja muut Arikoivuset myyvät joka tapauksessa kultaa tai platinaa, kun tietyt hittitehtaat jakelukanavineen tuottavat näiden artistien kappaleet alusta loppuun ja huolehtivat siitä, että ne myös myydään?


Jos Ameriikassa onnistuu tekemään menestyvän Indie-bändin levytyksen "pienelle" fanikunnalle, puhutaan puolen miljoonan levyn myynnistä. Suomessa vastaava myyntiluku on väkilukuun suhteutettuna kuta kuinkin 1/50 osa tästä, eli 10 000 levyä. Kun levy-yhtiön break even on noin 8 000 levyn kohdalla, jää taiteilijalle itselleen huikeat 2 000 levyn myyntiprovikat törsättäväksi. Sillä ei kuulkaa vielä osteta omakotitaloa Heinolasta.

Kultalevyn myyntiraja on nykyään 15 000 albumia. Kissankultalevy?


Oma lukunsa on vanhan liiton jääräpäät kuten CMX joka on sanellut omat ehtonsa levypomoille, jotka pitkin hampain suostuvat, kun tietävät että Yrjänän levy myy yhtiön plussalle joka tapauksessa. Uusille kyvyille ei moista mahdollisuutta enää suoda. Levymyynti ei siis ole enää se juttu, jolla artisti rikastuu. Jää vielä esiintyminen. Silläkään ei rikastu, jos ei vietä 200 päivää vuodesta tien päällä.



Live-soittamiseen kannattaa panostaa - enemmän kuin sen liivin ja peruukin hinta. Kun vedetään, vedetään aina täysillä, eikä puhallella muniin. Näin se homma etenee.



-Pastori-